Espoo cinén ohjelmistossa oli tänä vuonna harvinaisen paljon nimekkäitä elokuvia. Espooseen oli saatu uusimmat elokuvat melkein kaikilta Euroopan parhaimmilta ohjaajilta: Michael Haneke, Lars von Trier, Ken Loach, Abbas Kiarostami ja Michael Winterbottom. Näistä eniten odotin Cannesissa parhaasta ohjauksesta palkittua Michael Haneken elokuvaa Caché.

Caché lunasti kaikki odotukset ja osoitti jälleen Haneken taidon luoda älykästä kauhuelokuvaa realistisista elementeistä. Elokuva käynnistyy kutakuinkin samalla tavalla kuin Lost Highway videonauhoineen, joskin ottaa huomattavasti loogisemman tien tämän jälkeen.

Caché kertoo yhden miehen kätketystä syyllisyydentunnosta, joka esille tullessaan alkaa terrorisoida koko hänen perhettään. Psykologisen jännityksen elokuvaan tuo kerronnan vihjailevuus sekä kompleksiset ja epäluotettavat henkilöhahmot. Elokuvan loputtua Haneke jättää tyylilleen uskollisena monen keskeisen asian yleisön päänvaivaksi.

Haneke puhuttelee äärimmäisten tilanteiden ja provosoivien kohtausten kautta länsimäisen yhteiskunnan kipupisteitä. Pianonopettajassa tutkailtiin niin ikään yhden henkilön psykologisten neuroosien kautta koko kulttuurin seksuaalisia ongelmia. Caché toimii samalla tavoin: aivan perustasolla yleisö voi samaistumisen kautta käsitellä omia traumojaan, mutta symbolisesti Haneke viittaa myös kolonialismin aiheuttamiin syyllisyydentuntoihin, erityisesti Ranskan ja Algerian välillä, sekä yleisemmin länsimaiden ja kolmannen maailman väliseen syyllisyyden tuskaan.



Lars von Trier puolestaan jatkaa Manderlayssa Yhdysvaltojen ideologista romuttamista. Tällä kertaa maalitauluina ovat ainakin orjuus, demokratia, oikeus- sekä talousjärjestelmä. Käsittääkseni perusteesi lienee se, että koko Yhdysvaltain ideologinen perusta johtaa kaikilla mahdollisilla tavoilla (taloudelliseen, seksuaaliseen ja ihmis-) riistoon.

Manderlay ei kuitenkaan ole Dogvillen toistoa, sillä von Trier on muuttanut tyyliä monellakin tavalla. Kertojaäänestä on tullut hieman ironisempi, ja elokuvan musta huumori puree etäisemmän näkökulman takia paremmin. Lisäksi von Trier tuntuu puhdistaneen itsensä melodraamasta Dogvillen lopun myötä, ja Manderlayn tunnelma onkin täysin erilainen.

Trilogian toisessa osassa pääosaa esittää Nicole Kidmanin sijaan Bryce Dallas Howard. En keksi oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänen roolisuorituksesta, mutta on jokseenkin selvää, että Kidmanin jättämä tyhjiö on vaikea täyttää. Lopputulos ei ole yhtä koskettava, mutta toisaalta koko elokuvan tyylikin on erilainen. Muissakin rooleissa näyttelee huomattavasti vähemmän tunnettuja näyttelijöitä kuin Dogvillessa, joten tyylinvaihdos on harkittu.

Loppua sen kummemmin pilaamatta, täytyy todeta, etten voi kuin ihailla von Trierin tapaa luoda jollain tavalla täysin käsittämättömän ristiriitaisia, mutta syvälliseltä tuntuvia päätöksiä elokuville.


Ermanno Olmin, Ken Loachin ja Abbas Kiarostamin yhteinen episodielokuva Tickets ei ollut aivan yhtä huono kuin eri ohjaajien yhteistyöelokuvat yleensä. Tosin ansio kuuluu oikeastaan kokonaan Ken Loachille, jonka tarina jalkapallofaneista eettisten valintojen edessä sai sympatiani heräämään.

Belgialaisohjaaja Fabrice Du Welzin uutukainen on saanut aika paljon kehuja Eurooppalaisena kauhuelokuvana. Outoilun seassa Calvaire onnistuu viihdyttämään vinksahtaneella ja mustalla huumorillaan, mutta synkkää ja voimakasta tunnelmaa ei juurikaan kerkeä syntyä, lukuunottamatta nerokkaan kuvaajan Benoît Debien Irreversiblestäkin tuttuja vaikuttavia pyöriviä kameraliikkeitä.