"Ei taiteen tarvitse olla mieltä ylentävää –  vittuun sellanen paska!"

Yllä mainittu lainaus on itselausumani kommentti Sodankylän yössä. Huudahdus liittyi paikoitellen selväjärkiseenkin keskusteluun Aku Louhimiehen elokuvasta Paha maa (2005), joka kaikista ennakkopuheista huolimatta oli minulle Sodiksen suurin yllättäjä. En vielä elokuvan alettuakaan voinut uskoa, että Eppu Normaalia lainaamalla elokuvasta voisi syntyä jotain katsottavaksi suositeltavaa.

Louhimies kertoi ennen näytöstä valmistelleensa elokuvan käsikirjoitusta jo yli kymmenen vuotta sitten. Lamavuosien ahdingosta tunnelmansa löytänyt tarina perustuu Tolstoin novelliin Väärennetty korkolippu. Tolstoin novellista on jo aiempi elokuvasovitus vuodelta 1983, mitä Louhimies ei käsikirjoitusta laatiessaan tiennyt. Robert Bressonin viimeiseksi jäänyt upea elokuva L'Argent painottuu tematiikaltaan pahan olon sijasta rahaan, eikä mielestäni Louhimiehen elokuva ole Bressonille juuri mitään velkaa.

Paha maa on monella tapaa rohkea elokuva. Masentavasta, sosiaalisia ongelmia käsittelevästä sisällöstään huolimatta se on osa uutta kaupallistunutta suomalaista elokuvaa, ja vuoden toiseksi katsotuin elokuva Episodi III:n jälkeen. Joillekin voi tuottaa vaikeuksia käsittää, että samassa yhteydessä esiintyy nimet Leo Tolstoi, Robert Bresson, Markus Selin ja Jasper Pääkkönen. Ilahduttavinta tässä kaikessa on tietenkin se ettei elokuvan taiteelliset kunnianhimot kärsi juuri lainkaan kaupallisista puitteista.

Elokuvan alkumetreillä Jasper Pääkkösen esittämä Niko kuuntelee itähelsinkiläisen räpartisti Steen1:n levyä. Louhimies on tuntunut ottavan paljon inspiraatiota elokuvassa esiintyvistä lyriikoista. Eppu Normaali laulaa työttömyydestä, alkoholismista ja perheväkivallasta; Steen1 omakohtaisia kokemuksiaan huumeista, rikoksista, väkivallasta ja poliiseista. Pahassa maassa tavalla tai toisella kaikki teemat sisältyvät edeltä mainittuihin. Elokuvassa käsitellään sekä urbaanin helsinkiläisyyden ongelmat että perusjuntti-mentaliteetin räjähdysalttiit puolet.


Kahdesti Kultaisen Palmun voittaneiden Dardenne-veljesten elokuvat kertovat Belgian pienkaupunkien ahdingosta. Suoraan Cannesin voittojuhlista Sodankylään tullut L'Enfant ei tarjoa ainakaan helposti samaistuttavia henkilöhahmoja tai helppoja ratkaisuja, ja sitä voisikin verrata Pahaan maahan. Myös La Promessessa näytellyt käsittämättömän lahjakas Jérémie Renier tekee muiden näyttelijöiden kanssa Dardennen henkilöistä moniulotteisia, aitoja ja inhimillisiä.

Louhimieheltä uupuu paitsi Renierin kaltainen näyttelijä, myös henkilöhahmojen syvyys. Muutenkin elokuvaa voi kritisoida vakavien aiheiden hieman pinnallisesta käsittelystä. Kahteen tuntiin on ahdutettu monta tarinaa ja henkilöhahmoa. Pahan maan kerrontakin voisi olla kliseettömämpi ja hienostuneempi, mutta tällaisenaan se ehkä kuvaa Suomea kaikin mahdollisin tavoin. Talvella kuvattu elokuva on synkkä, ruma, ikävä, rujo ja rehellinen.