Fallen Angels esitettiin joitain vuosia sitten TV1:llä ja nauhoitin sen. Tämä erikoinen elokuva oli ensimmäinen askel Wong Kar Wain maailmaan. Parhaat muistikuvani elokuvasta ovat loppupuolelta: videokameraotos, musiikki ja aivan viimeinen hidastuskuva.

Uusintakatsanto elokuvateatterissa yllätti minut täysin. WKW:n tutut teemat heräsivät eloon. Toiset ihmiset saattaisivat masentua tällaista katsellessa. Minä nauroin ja tunsin eloa. Jotain henkilökohtaista näissä vinksahtaneissa hahmoissa on, joko minulle, WKW:lle tai molemmille.

Episodeihin jakautuva kerronta ja kertojaääni vievät elokuvaa eteenpäin tutulla tyylillä. Doylen käsivarakamera on varustettu pienellä linssillä, joka harvemmin on kovin kaukana kohteistaan. Fallen Angelsin kuvallinen tyyli on ehkä omaperäisin tai omituisin kaikista Wongin elokuvista. Doyle heiluu käsivaralla koko ajan mukana. Hektisessä menossa on lähikuvia, pikakelausta, hidastusta... Värimaailma on neonvalon värittämää yötä. Vaatteissa on PVC:tä, tapahtumissa väkivaltaa.

Fallen Angels kasvoi aiemmin Chungking Expressiin kuuluneesta episodista. Tarinaan lisääntyi marginaalisempia ja etääntyneempiä henkilöhahmoja, ja yleistunnelma tasapainotteleekin oudon komiikan ja aidon surun välillä. Jostain löytyy toivokin.



Ingmar Bergmanin väkevimpiä kohtauksia ovat aina yhtä maaniset rakkauden, vihan ja mustasukkaisuuden purkaukset. Näin myös Bergmanin "mykkäelokuvassa" Hiljaisuus, jossa hän rajoittaa sanallista tarmoaan ja jättää tilaa kuville.

Olen nähnyt Bergmanin äärimmäisen tuottoisasta urasta vain parhaita paloja. Näistäkin paloista kasaantuu jo kymmenkunta elokuvaa, mutta hänen uran kokonaiskuva on vielä osittain hämäränpeitossa. Kaikesta huolimatta istuttaisin elokuvan Hiljaisuus eräänlaiseksi alkusoitoksi elokuvaan Persona, jossa Bergman heittäityi vieläkin kokeellisemmaksi. Persona ei ole kenties yhtä hiljainen kuin Hiljaisuus, mutta hyvin lähellä sitä. Molemmissa elokuvissa tarina keskittyy kahden naisen välille. Heidän yhteiseen aikaan jossain etäällä, pakoilevalla lomalla.

Kuva ja tila ovat tärkeita kummassakin elokuvassa. Bergmanin hovikuvaaja Sven Nykvistin vaikutus on varmasti suuri, mutta Bergmanin kuvallisia kykyjä on turha mollata, vaikka voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, ettei se koskaan ollut hänen vahvin alueensa. Silmääni pisti vahvat varjot ja pimeys, joita en muista nähneeni missään muussa Ingmarin elokuvassa. (Suomessa julkaistun DVD:n kuva on terävä, ja kaiken kaikkiaan erinomainen.)

Bergmanin vahvin ase on kuitenkin näyttelijöiden tunteen palo. Parhaiten ilmaisuaan käyttävät usein hänen monet muusat, kauniit näyttelijättäret, joiden kautta hän pui myös omia tuntemuksiaan. Näissä henkilökohtaisissa sanoissa kiteytyy aina jotain paljastavan rehellistä tai totuudenkaltaista. Lopulta on vaikea sanoa puhuvatko niissä Bergman, henkilöhahmot vai näyttelijät itse. Voimakkuudesta voisin päätellä, että jotain olennaista tulee esiin heistä kaikista.