Kika on Almodovarin kevyempää osastoa. Meno ei ole yhtä hulvatonta kuin hänen esikoiselokuvassaan, mutta melodraaman järjettömyys pitää leikkiä yllä. Jostain syystä vertailukohdaksi mieleeni tulee koskettavampi ja aikaisempi elokuva Naisia hermoromahduksen partaalla, jossa niinikään tapahtumat keskittyvät yhteen Madridilaishuoneistoon.

Kika on hauska ja suhteellisen viihdyttävä kokonaisuus, mutta ennalta-arvattavat juonikuviot ja henkilöhahmojen aitouden puute rasittavat elokuvaa.

Kaikki äidistäni oli Almodovarin uran ensimmäinen täysiverisesti vakava elokuva. Oscar-voittaja (Best foreign language film) ihastutti kriitikoita ympäri maailman, eikä ylitsevuotava suosio johtunut pelkästään siitä, että komedialliset elokuvat eivät yleensä saa yhtä paljon tunnustusta. Kaikki äidistäni on yksinkertaisesti elokuva, josta on vaikea olla pitämättä. Almodovarin humanismi, draaman välittömyys ja tarinan muoto yhdistävät kokonaisuuden, joka lämmittää kerta toisensa jälkeen.

Almodovar löysi viimeistään elokuvien Lihan värinä ja Kaikki äidistäni myötä elokuvakerronnan kuvalliset ilmaisukeinot. Kuvissa on enemmän ideoita, ja paikoin ne jopa hallitsevat kokemusta. Myös musiikki luo tunnelmaa taitavemmin kuin aiemmin.



2046 on eräänlainen jatko-osa Wong Kar-Wain edelliseen elokuvaan In the Mood for Love. Tony Leung ja Maggie Cheung kirjoittivat ja rakastuivat mystisessä huoneessa numero 2046. Itse asiassa elokuva lainaa ja sekoittaa tarinoita/muistoja WKW:n muistakin elokuvista.

2046 säilyttää paljon Wong Kar-Wain elokuvista tuttuja rakenteellisia muotoja: tarina kietoutuu "eteenpäin" kiertäen ympyrää, naiset ja miehet sekoittuen toisiinsa. Muistot kietoutuvat toisiinsa, asiat toistuvat.

En voi olla viittaamatta elokuvaan Eternal Sunshine of the Spotless Mind, vaikka kyse on täysin erilaisista töistä. Temaattisesti liikutaan kuitenkin niin lähellä toisiaan... Ihmissuhteiden elliptisyys, muistot, ihmismieli...

2046 on kertojaäänen mukaan tarina muistojen palautusyrityksestä, ja tavallaan tästä on myös kyse Eternal Sunshinessa. Vaikkakin 2046 on paljon surullisempi elokuva. 2046:n päähenkilö jää kiinni muistoihinsa, toisin kuin Eternal Sunshinessa päähenkilö löytää muistojen kautta "uuden alun".

Elokuvan kuvasuhde on leveämpi kuin aiemmissa WKW-elokuvissa. Pitkäaikainen kuvaaja Chris Doyle asettaa rajauksiin usein paljon tyhjää tilaa (itse asiassa niin paljon, että elokuva olisi hyvin voitu rajata kuvasuhteeseen 1:1.85) säilyttäen ominaistyylin. Mukana on jälleen toistuvia kuvia, joista osa muuttu hieman ja toisia toistetaan yhä uudestaan. Väriloisto on hehkeää ja kuvailmaisu muutenkin särkee katsojan silmät kauneudellaan.

Paljon puhuva musiikki on sekin edelleen WKW-kokemuksen ehdoton mauste. Tällä kertaa mukana ei kuitenkaan ole yhtä suuria tunteita herättävää hittiä kuin edellisellä kerralla.