"- You're too old for me, Steve.
- Yeah, well, you're pregnant."
Wes Anderson
on saavuttanut omaperäisellä tyylillään pienoisen kulttimaineen.
Toistaiseksi mies on ansainnut yhden Oscar-ehdokkuuden (The Royal
Tenenbaums, paras alkuperäinenkäsikirjoitus) ja epätasaisen suosion
kriitikoilta. Andersonin eksentriset hahmot, tyylitellyt yksityiskohdat
ja pettämätön musiikkimaku ovat elementtejä, jotka jättävät väistämättä
osan yleisöstä kylmäksi, mutta joihinkin se puree hieman liiankin hyvin.
Rushmore
(1998) nosti Wes Andersonin Yhdysvalloissa kriitikoiden ja
"filmihullujen" suosioon. Jotkut Rushmoren ystävät pettyivät jo hänen
seuraavaan elokuvaan The Royal Tenenbaums (2001). Monissa innostuneissakin arvosteluissa ja ihmisten reaktioissa tuntuu toistuvan sama ajatus: ei-aivan täydellinen.
Wes
Andersonin vaihtelevan menestyksen kiusana on omaperäisyys. Mies ei
liiemmin rakenna tavanomaisia draaman kaaria, saati sitten tavanomaista
kerrontatyyliä. 90% hänen elokuvistaan koostuu yksityiskohdista,
asetelmista, kuivahkon koomisista tilanteista ja pienistä tiedon
jyväsistä, jotka paljastavat jotain henkilöhahmoista. Varsinaisia
kasvunhetkiä saa odottamalla odottaa tai mahdollisesti ne jäävät
kokonaan huomaamatta. Wes kertoo haastatteluissaan tiedostavansa, että
hän tekee kerronnallisia "virheitä", mutta hän vain pitää siitä
tavasta, jolla tarinansa kertoo.
Anderson
rakentaa elokuvansa poikkeuksellisten henkilöhahmojen ja täydellisesti
suunnitellun omaperäisen maailman ympärille. Niissä on aina myös
tarina, mutta elokuvan nauttimisen kannalta se ei ehkä ole keskeisin
elementti. Ensimmäiset ideat elokuvaan saattavat olla jokin indierockin
unohtunut miniklassikko ja mahdollisesti siihen liittyvä visuaalinen
idea.
"Remind me to send him a red cap and a Speedo."
En
välttämättä liioittele lainkaan jos sanon, että Wes Anderson on tällä
hetkellä maailman omaperäisin amerikkalainen elokuvaohjaaja. On vaikea
keksiä toista ohjaajaa, jolle tulisi mieleen tehdä elokuva
maailmankuulusta meridokumentaristista. Bill Murray esittää punaisessa
pipossa Steve Zissouta (lopputekstien mukaan oikea Steve Zissou on
newyorkilainen lakimies), joka perustuu punapipoiseen, oikeaan
meribiologi Jacques-Yves Cousteau'n.
Andersonin
omaperäisyys ei lopu tähän ideaan, vaan se toimii vain lähtöalustana
erilaisten maailmojen rakentamiseen. Mukana on animoitujen
mielikuvituksellisten vesielävien rinnalla oikeita delfiinejä, rantoja,
saaria, karikatyyrisiä merirosvoja ja Italialaisia katuja. Zissoun
laiva, joka on nimeltään Belafonte, on niin hienosti järjestelty
kokonaisuus, että Anderson ei turhaan kursaile, vaan käyttää kokonaisen
kohtauksen laivan esittelyyn. Laivasta löytyy kaikki tuiki
tarpeellinen. Miehistön yhteishenkeä luo identtiset punaiset pipot,
speedot, pyjamat,villapaidat sekä käsittämättömän tyylikkäät Adidas
Zissou lenkkarit.
Ehkä omaleimaisin tyylipiirre Andersonin
elokuvissa on pitäytyminenhyvin tiukkoihin kameraa koskeviin
sääntöihin. Esikoiselokuva Bottle Rocket (1996) on kuvattu vain
yhdellä 27mm polttovälin laajakulma linssillä. Rushmore, Tenenbaumsja
Life Aquatic with Steve Zissou on kaikki kuvattu 40mm anamorfisilla
(laajakulma) linsseillä. 40mm anamorfinen linssi antaa 2,35:1
kuvasuhteessa erittäin tunnistettavan lievän kalansilmä pyöristyksen.
Suorat linjat kaartuvat etenkinkuvan pitkällä reunalla.
The Royal Tenenbaumsissa toistuva tyyli oli kuvata esineitä pöydällä suoraan ylhäältäpäin. Tämän säännön lisäksi Anderson kielsi itseltään steadicamin käytön, mikä teki Tenenbaumsin kameratyöstä hieman kahlittua. Life Aquaticissa on vapaampi ote ja yllättäen mukana on todella paljon käsivaraa, mikä on puuttunut lähes kokonaan hänen aiemmista elokuvista. Käsivara tekee Life Aquaticista paljon rennomman, ja se sopiikin elokuvan tunnelmaan hyvin.
Kameran
hallinnan ohella ihailen suunnattomasti Andersonin poikkeuksellista
lahjaa sommitella ihmisiä samaan kuvaan. Kuvarajaukset ovat todella
tarkkoja ja tasapainoisia. En tiedä olenko hakoteillä, mutta syystä tai
toisesta Andersonin sommitelmat ja kuvallinen tyyli muistuttaa
etäisesti Peter Greenawayn elokuvaa The Cook, The Thief, His Wife & HerLover
(1989), joka on niinikään kuvattu anamorfisilla laajakulmalinsseillä.
Greenawayn elokuvassa on lisäksi vulgaari, koomiseksikin hahmoksi
yltävä perheen pää kuten myös kaikissa Andersonin elokuvissa.
Kuvallista antia tukee uskomaton ääniraita. Mieleenpainuvinta musiikkia Life Aquaticissa soittaa Cidade de Deus
(2003) elokuvasta tuttu Seu Jorge. Hän tulkitsee David Bowien
klassikoita portugaliksi. Mark Mothersbaugh'n elokuvaan sävelletyn
musiikin lisäksi mukana on erinomaisia raitoja artisteilta Sigur Rós,
The Zombies ja Iggy & the Stooges.
"You're supposed to be my son, right?"
Vaikka
voisin kirjoittaa muutaman esseen pelkästään Wes Andersonin elokuvien
tyylillisistä piirteistä, mielestäni hänen elokuvissa on
erittäintunnistettavia ja vaikuttavia teemoja.
Wes
Anderson on eronneen perheen keskimmäinen lapsi. Vaikka hän on kertonut
hänen isänsä asuneen toisella puolella katua, tavalla taitoisella
kaikissa hänen elokuvissaan keskeisenä teemana on uuden isähahmon ja
yhteisön/perheen etsiminen. Rushmoressa Max Fischer (Jason Schwartzman)
häpeää omaa isäänsäja etsii itselleen menestyksekkään ja tylyn
asenteellisen isähahmon, jota esittää Bill Murray. Bottle Rocketissa
Dignan (Owen Wilson) fanittaa rikosjengin vahvaa johtajaa (James Caan).
Härskisti käyttäytyvää ja perheensä menettänyttä Royal Tenenbaumia
esittää Gene Hackman ("I don't think you're an asshole, Royal. I just think you're kind of a son of a bitch.").
Life Aquaticissa Ned Plimpton (Owen Wilson) etsii käsiinsä mahdollisen
isänsä, Belafonte laivan holtittoman kapteenin, Steve Zissoun. Jokainen
näistä isähahmoista kiroilee, valehtelee, viljelee slangia, dokaa,
polttaa tupakkaa ja sanoo suoraan mitä ajattelee.
Erilaisia
yhteisöjä ja yhteisiä pukuja löytyy myös jokaisesta Wes Anderson
elokuvasta. Bottle Rocketissa rikosjengiin hyväksytty saa omat
haalarit, joita kaikki pitävät yllään. Rushmoressa Max Fischer ("I
guess you've just gotta find something you love to do and then... do it
for the rest of your life. For me, it's going to Rushmore.") pitää
yllään itse kehittämäänsä koulupukua asenteella, joka kaipaa
yhteisöllistä pukeutumista. Chas Tenenbaum (BenStiller) ja hänen
poikansa Ari ja Uzi pukeutuvat kukin punaiseen Adidas-veryttelypukuun.
Team Zissoun jäsenyyteen kuuluu jo aiemmin mainittu yhteinen
asukokonaisuus.
Yhtälailla
toistuva teema on romanttinen suhde joka tulee ystävyyden väliin.
Bottle Rocketissa rakkaus ei tunne kielien rajoja, mutta onnistuu
hetkellisesti romuttamaan Dignanin (Owen Wilson) ja Anthonyn (Luke
Wilson) ystävyyden. Samoin käy Eli Cashille (Owen Wilson) ja Richie
Tenenbaumille (Luke Wislon), Max Fischerille ja Herman Blumelle (Bill
Murray) sekä Ned Plimptonille ja Steve Zissoulle.
Kaikki
nämä teemat kiteytyvät Life Aquaticissa elämänsä vedossa olevan Bill
Murrayn show'ssa. Steve Zissou on avioliittovaikeuksissa, juopottelee,
käyttäytyy patriarkan ottein, ja pitää pystyssä sijaisperhettä (Team
Zissou). Steven isyyteen liittyvä viha-rakkaussuhde lienee elokuvan
olennaisin teema. Vasta toisen menetyksen jälkeen hän pääsee
Estebanin kuoleman yli ja elokuvan lopussa ottaa isähahmon
vastuullisemmin haltuun (vrt. Chas ja Richie Tenenbaumien
emotionaaliseen kehitykseen elokuvassa The Royal Tenenbaums).
Isätöntä lasta odottava Jane Winslett-Richardson (Cate Blanchett) ja Eleanor Zissou (Anjelica Huston) ovat esimerkkejä Andersonin elokuvien itsenäisistä naisista. The Royal Tenenbaumsissa yksinään viihtyvää ja salailevaa Margot Tenenbaumia näytelleen Gwyneth Paltrow'npiti alunperin näytellä myös Blanchettin rooli.Taustalle jäävä Anne-Marie Sakowitz (Robyn Cohen) on hänkin pettävästä ulkonäöstään huolimatta omapäinen ja älykäs nainen.
"Are you finding what you were looking for... out here with me? I hope so."
Toisen
katsomiskerran jälkeen pystyisin sanomaan hieman enemmänkin. Kuten
kaikkien perfektionistien, Andersonin tekemät elokuvat kasvavat
jokaisella katsomiskerralla paremmaksi ja paremmaksi. Vain yhden kopion
voimin levitykseen tullut Life Aquatic with Zissou on ylivoimaisesti
tämän vuoden paras ensi-ilta.
Kommentit