heart.jpgEksistentialismiin liittyy oikeastaan kaikki ihmisolemassaolon perimmäiset kysymykset kuten mikä on elämän tarkoitus. Angstia, vapautta, tyhjyyttä, merkityksettömyyttä, mielikuvitusta ja mahdollisuuksia - eksistentialismia voi kuvailla monin tavoin ja sävy on hyvin erilainen riippuen siitä kenen ajattelijan tekstiä lukee.

David O. Russellin eksistentialistinen komedia I <3 Huckabees sai vastaansa ehkä odotetustikin ristiriitaisen reaktion kriitikoilta. I <3 Huckabees on sekava, lämmin, hauska, kepeä ja surrealistinen elokuva, joka paradoksaalisti jakaa yleisöä aikalailla kahteen sarjaan, vaikka sanomana oli kaiketi tarkoitus yhdistää ihmisiä. Elokuvan ymmärtämistä saattaa helpottaa jos tuntee yhtään filosofiaa ja ajattelun historiaa edes viimeisen sadan vuoden ajalta, mutta en usko, että se on millään tavalla välttämätöntä. En nimittäin usko, että intuitiivinen käsitys eksistentialistisesta elämän tuskasta olisi kovinkaan vierasta aikuiselle ihmiselle. Suomeksi sanottuna suurin osa ihmisistä tietää tunteen kun millään ei ole mitään väliä ja vituttaa niin paljon, että koko elämän mysteerinen merkitys alkaa askarruttaa.

alice.jpgSe mikä viime kädessä jakaa ihmisiä eri kasteihin on se kuinka avoimesti on valmis ottamaan elokuvan surrealistisen tai ehkä postmoderninkin leikkisän sävyn, jossa ei aina välttämättä ole mitään merkitystä - ja hyvä niin. Epämääräisen omaelämäkerralliseksi elokuvaksi, joka pyrkii nostamaan olemassaolon kissan pöydälle, I <3 Huckabees on todella rohkea ja hauska elokuva. Russell onnistuu varsinaisten kysymystensä äärellä koskettamaan myös tämän päivän politiikkaa ja amerikkalaista yhteiskuntaa. Se toimii ehkä omalla logiikallaan, jota voisi kutsua paikoin Derridan merkkien leikiksi tai surrealismin voimaksi, mutta ennen kaikkea se toimii ja jaksaa naurattaa.

Satuin katsomaan Disneyn sovituksen Lewis Carrollin kirjasta Alice in Wonderland, joka tavallaan muistuttaa paljonkin Russellin elokuvaa. Disneyn elokuvasta puuttuu ehkäpä kaikki Russellin elokuvan sisältö, mutta loogiselta leikkimielisyydeltään elokuvat ovat samanhenkisiä. En ole varma siitä halusiko Carroll sanoa teoksellaan mitään, mutta lapsenmielisessä logiikassa on aina jotain mieltä avartavaa.

heart2.jpg

Russellin elokuvassa törmää yhteen kaksi universumia ja ihmiseloa koskevaa filosofista teoriaa. Russell esittää ajatukset riittävän abstraktisti, jotta ne voidaan yhdistää useampaankin ajattelusuuntaukseen niin idästä kuin lännestä. Toisessa ajatusmaailmassa kaikki ovat yksin, erillään toisista ja millään ei ole mitään merkitystä; toisessa kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Ensinmainittua teoriaa voisi kutsua yksinäisyyden filosofiaksi ja toista rakkauden filosofiaksi, jota heijastaa jo teorioita opettavienkin elämäntilanteet. Näennäisestä ristiriitaisuudesta huolimatta elokuva esittää, että molemmat teoriat toimivat täydellisesti yhdessä.

I <3 Huckabeesissä on paljolti kyse juuri ristiriitojen ja yhteenottojen välttämättömyyden esittämisessä. Itse elokuvakin tanssii vakavien asioiden äärellä pelleillen täysin uskottavasti. Huumoria on elokuvan jokaisessa kohtauksessa, jopa jokaisessa kuvassa. (Kuvaajana toimii Peter Deming, joka on kuvannut paitsi kaikki Austin Powerit myös Lynchin surrealistiset elokuvat Lost Highway ja Mulholland Dr.) Russell on saanut mielenkiintoisesta kasasta näyttelijöitä irti paljon energiaa. Mukana on mm. Jason Schwartzman, Mark Wahlberg, Isabelle Huppert, Naomi Watts, Jude Law ja Dustin Hoffman. Ääniraita on Paul Thomas Andersonin elokuvista tutun Jon Brionin säveltämä.
 
heart5.jpgRussellin elokuva muistuttaa tavalla tai toisella hyvin montaa uutta amerikkalaista elokuvaa. Russell on maininnut Wes Andersonin Rushmoren yhdeksi lempielokuvakseen, ja mielestäni Wes Andersonin komiikantajusta ja kuvallisesta tyylistä on tarttunut jotain mukaan myös Hucakabeesiin. Charlie Kaufmanin filosofisia ideoita käyttäviin käsikirjoituksiin voi myös vetää yhteyden, kuten myös Richard Linklaterin eksistentiaaliseen kokeiluun Waking Life. Yleiseltä tunnelmalta I <3 Huckabees muistuttaa minusta eniten PT Andersonin viimeisintä elokuvaa Punch-drunk Love. Andersonin elokuvan poukkoileva surrealismi ja hämmentävän väkivaltaiset rakkauden tunnustukset ("I'm lookin' at your face and I just wanna smash it. I just wanna fuckin' smash it with a sledgehammer and squeeze it. You're so pretty.") ovat tunnelmaltaan hyvin samankaltaisia kuin se mitä Russell välittää elokuvassaan.

Jo I <3 Huckabeesin nimestä, johon ei kirjoituksessa ole tarkoitus viitata yksiselitteisesti I Love Huckabeesinä, vaan tekstiversio elokuvan nimestä on I Heart Huckabees, antaa osviittaa siitä mitä elokuva haluaa sanoa. Ensinnäkin Russellin elokuva on rakkauden ylistys unohtamatta agressioita tai tyhjyyttä. Toisekseen aidosta vakavuudestaan huolimatta elokuva ei jätä surrealistista huumorintajuaan. Kolmanneksi Russell haluaa sekoittaa, tai nostaa esiin, merkityksen ongelman tuomalla aakkosmerkkien sekaan sydämen symbolin. Elokuva ja kieli eivät ole yksinkertaisia tai yksiselitteisiä - vielä vähemmän koko universumi. Loppujen lopuksi kuvallinen kokemuksemme ei edes tyhjenny sanoihin ja merkitys on monijalkainen ja vilkas niljakas otus. Lopulta Russell tuntuu ehdottavan avoimuutta kaikille ajatuksille, koska ehdotonta varmuutta tai totuutta on hölmöä edes etsiä.

heart1.jpg