ääniä, kuvia, liikettä

"Thanks a lot for not picking me."

2005-12-28T16:21:00+02:00

Otsikko on lainaus elokuvasta Life Aquatic with Steve Zissou, joka on tämän vuoden henkilökohtainen suosikkielokuvani. Vaikka nirsoilu luonnistuu minulta helposti, jää vuoden parhaita valittaessa aina jotain sanomatta tai mainitsematta. Valinnan vaikeudesta kertoo sekin, etten ole edes varma onko Life Aquatic suosikkini. Otsikko onkin siis omistettu kaikille niille elokuville joita en tässä listassa osaa tai uskalla arvostaa riittävästi.

2005 osoittautui erittäin tapahtuma rikkaaksi vuodeksi. Matkustin kahdesti ulkomaisille festivaaleille (Tromsø & Sofia) ja satuin vierailemaan Lontoossa samaan aikaan kun Ison Britannian suurin festari oli käynnissä. Suomessa seilasin aina Sodankylästä Night Visionsiin saakka.

Tässä parhaiten muistuvat elokuvat:

1. Innocence
Lucile Hadzihalilovicin esikoiselokuva on niin hyvä, että siitä on vaikea sanoa mitään. Täydellinen elokuva siis? Ainakin se on ensimmäinen elokuva hyvin pitkään aikaan, joka on saanut minussa tunnereaktion pelkkien alkutekstien aikana. Se on myös ainut elokuva Life Aquaticin ohella, jonka olen nähnyt kahdesti valkokankaalta kuluneen vuoden aikana.

Elokuva palkittiin viime vuonna Tukholmassa parhaana esikoiselokuvana. Suomessa se nähtiin ensi kerran helmikuisilla Nainen vai artisokka -festareilla. Ohjaaja vieraili eokuvansa kanssa myös Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla. Cinema Mondo levittää elokuvaa Suomessa ja parhaillaan sen voi nähdä Kino Engelissä joka päivä 16.30 ja 18.45.

2. Life Aquatic with Steve Zissou

3. L'Enfant
Jean-Pierre ja Luc Dardenne tekevät elokuvia Belgian pienkaupungeista. Elokuvien realismi kasvaa erinomaisista käsikirjoituksista ja poikkeuksellisen aidoista roolisuorituksista. Henkilöhahmojen ongelmat ovat sidoksissa nykypäivän ongelmiin ja heidän toimintansa aidon tuntuisissa tilanteissa on inhimillistä. L'Enfantin päähenkilö toimii lähes anteeksiantamattomalla tavalla, mutta silti elokuvan päätyttyä on vaikea olla tuntematta sympatiaa tätä kohtaan.
Kultaisen palmun Cannesissa napannut elokuva on toivon mukaan tulossa ensi vuonna levitykseen myös Suomessa.

4. Caché
Michael Haneken erinomainen uutuus valittiin äskettäin vuoden 2005 parhaaksi Eurooppalaiseksi elokuvaksi. Caché oli osa Espoo cinen ohjelmistoa ja sen ensi-ilta on 20.1.2006.

5. The Descent
Neil Marshallin erinomainen kauhuelokuva ei ole turhaan saanut brittiläistä lehdistöä innostumaan. Realistisesta ahdingosta edetään voimakkaiden säikäyttelyjen kautta synkkään varjoleikkiin, joka pääsee oikeuksiin ainoastaan elokuvateattereissa. Parhaillaan elokuvan voi nähdä ainakin Helsingin Tennispalatsissa.

6. Fyra nyanser av brunt
Jo kaksi vuotta sitten ensi-iltansa saanut Fyra nyanser av brunt yllätti tämän vuotisen R&A:n parhaana elokuvana. Kolme tuntia kestävä kipeä traaginen komedia Ruotsista – jo konseptina kiinnostava elokuva on erittäin tasapainoinen ja kerronnallisesti sujuva, muttei missään nimessä varman päälle pelaava tai ennalta-arvattava. Suosittelen varauksetta dvd:n hankintaa (esim. cdon.com).

7. Cowards Bend the Knee
Kanadalainen Guy Maddin tekee surrealistisia mykkäelokuvia, jotka ovat usein hulvattoman hauskoja. Kanadalaisen kulttuurin - ja ehkä hieman Maddinin omiakin - obsessioita tutkivat elokuvat ovat tämän hetken avant garden viihdyttävintä antia.

8. I Heart Huckabees

9. Palindromes
Happinessin jälkeen Todd Solondz ei ole saanut enää samanlaista suosiota osakseen. Epäilen, ettei syynä ole niinkään tason lasku vaan Solondzin kerronnalliset kokeilut. Palindromes on yhtä kipeä ja hauska kuin Onnikin. Harmi, ettei se todennäköisesti pyöri Engelissä yli vuoden päiviä.

10. Mysterious Skin
Gregg Arakin paras elokuva tarjoaa sujuvan kerronnan ohella kaikki Arakin tunnusomaiset elementit huumeista ufoihin. Aikuistumisen merkkejä osoittava Mysterious Skin on ahdistava, mutta tyylikäs ja armollinen kuvaus pedofilian uhrien elämästä.

11. Manderlay
Lars von Trierin mainio musta komedia on mahdollista nähdä Bio Cityssä joka päivä klo 18.15.

12. Broken Flowers

13. Sideways
Viini virtaa epätäydellisten ihmisten ongelmien välillä Alexander Paynen ja Jim Taylorin Oscar-palkitussa elokuvassa.

14. The Aviator
Martin Scorsesen aliarvostettu elokuva, jossa ohjaajan todellinen rakkaus elokuvaa ja sen historiaa kohtaan on päässyt kukkimaan. Howard Hughesin muotokuva on hämmästyttävän viihdyttävä ja hulluuden partaillakin sympaattinen.

15. Thumbsucker
Peukaloaan imevä lukiolainen osoittautuu yllättävän samaistuttavaksi hahmoksi. Huumorintajuinen elokuva sisältää Keaunu Reevesin uran hauskimman roolin.

16. Garden State

17. Vera Drake
Mike Leigh'n elokuva jäi Oscar-ehdokkuudesta huolimatta muiden elokuvien kohun alle. Tasapainoinen draama, jossa Imelda Staunton tekee hienon näyttelijäsuorituksen.

18. Zivot je cudo
Kusturican uusin elokuva ylistää elämän ihanuutta miellyttävän hullulla tavalla.

19. Rautakolmonen
Kim Ki-dukin tyylille ominainen elokuva, joka sekoittaa hellää rauhallisuutta äkkinäiseen väkivaltaan.

20. Kiss Kiss Bang Bang
Robert Downey Jr. mesoaa jälleen kerran mainiossa roolissa. Dekkaritunnelmaan nouseva elokuva onnistuu viihdyttämään aikalailla kaikilla osa-alueilla.

21. Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit
Vitsit osuvat kohdalleen Nick Parkin luoman vaha-animaation amerikkalaisessa pitkän elokuvan tuotannossa.

22. Charlie and the Chocolate Factory
Johnny Depp ja Tim Burton eivät epäonnistu edes uudelleen filmatisoinnissa.

23. My Summer of Love
Pawel Pawlikovskin kompakti fiilistelyelokuva on lähes mini-mestariteos.

24. Sin City
Robert Rodriguezin paras elokuva on ensimmäinen sarjakuvasta tehty elokuva, joka myös näyttää sarjakuvalta. Rodriguez haistatti paskat Director's Guildille ja pyysi ystävänsä Quentin Tarantinon kuvaamaan erästä kohtausta sekä jakoi ohjaajacreditin sarjakuvien luojan Frank Millerin kanssa.

25. Paha maa

Rakkautta & Anarkiaa

2005-09-16T01:29:00+03:00

Rakkautta & Anarkiaa aloitti tänään jo 18. kerran Helsingin parhaimman festarin Jim Jarmsuchin Cannesissa palkitulla elokuvalla Broken Flowers. Bill Murrayn tähdittämä lakoninen elokuva nousee ainakin omalla listallani vuoden parhaimmistoon.

Jarmusch on tehnyt 20 vuoden aikana kymmenkunta pientä amerikkalaisen indie-elokuvan selkärangan muodostavaa elokuvaa. Kymmenen vuotta sitten julkaistun Dead Manin jälkeen Jarmusch on ohjannut vain Neil Young -dokkarin, yhden kokopitkän sekä lyhytelokuvia. Paljolti aliarvostettu Ghost Dog: The Way of the Samurai esitteli Jarmuschin kiinnostuksen nykyistä kulttuuria kohtaan: Wu Tang Clanista tutun RZA:n ääniraita tahditti Le Samouraï -vaikutteisen ja Amerikkalaisen gangsterikulttuurin yhdistävää lyyristä elokuvaa. Vaikka lyhärikokoelma Coffee & Cigarettes oli monella tapaa tyylillisesti paluuta 80-luvun todelliseen minimalismiin, oli se monille kokonaisuutena pettymys.

Broken Flowers on tuotannollisesta ja pintailmeestä katsoen kaukana siitä vinksahtaneen omaperäisestä maailmasta, jolla Jarmusch löi itsensä läpi. Kuitenkin kerronnan perustyyli on edelleen taattua Jarmsuchia, jota rytmittää häivytykset mustaan ja yleinen pysähtynyt tunnelma. Yhtä jarmuschmaiseen tapaan amerikkalaista kulttuuria tarkkaillaan tietyn etäisyyden ja ulkopuolisuuden kautta. Uutta on tosin se, että elokuva sijoittuu paljon selvemmin tämän päivän Amerikkaan, joka tekee elokuvasta helpommin lähestyttävän.

Bill Murray tekee keski-iän kriisissä taistelevan miehen roolin jälleen kerran uudellen, tosin tällä kertaa mukana on paljon vähemmän kevyttä komiikkaa. Melkein joka kohtauksessa Murray on totuttua hiljaisempi ja vaivaantuneempi. Yksinäiset hetket Murrayn ilmeettömän olemuksen kanssa antaa elokuvalle perusvireen, joka jää etenkin lopun jälkeen vahvimmin katsojan mieleen - ja sitä kautta luo elokuvan sielun.

Murrayn heiloina ja muissa hienoissa sivurooleissa nähdään mm. Sharon Stone, Jessica Lange, Julie Delpy, Frances Conroy, Tilda Swinton, Pell James sekä Chloë Sevigny. Ääniraidalla yhdistyy monenlainen musiikki, joka omalla tavalla jatkaa Ghost Dogin asettamaa linjaa. Merkittävissä (soundtrackiinkin vaikuttavissa) sivuosissa on Afroamerikkalainen perhe, joista äitiä ja isää näyttelevät Heather Simms ja Jeffrey Wright.

Espoo ciné

2005-08-30T01:26:00+03:00

Espoo cinén ohjelmistossa oli tänä vuonna harvinaisen paljon nimekkäitä elokuvia. Espooseen oli saatu uusimmat elokuvat melkein kaikilta Euroopan parhaimmilta ohjaajilta: Michael Haneke, Lars von Trier, Ken Loach, Abbas Kiarostami ja Michael Winterbottom. Näistä eniten odotin Cannesissa parhaasta ohjauksesta palkittua Michael Haneken elokuvaa Caché.

Caché lunasti kaikki odotukset ja osoitti jälleen Haneken taidon luoda älykästä kauhuelokuvaa realistisista elementeistä. Elokuva käynnistyy kutakuinkin samalla tavalla kuin Lost Highway videonauhoineen, joskin ottaa huomattavasti loogisemman tien tämän jälkeen.

Caché kertoo yhden miehen kätketystä syyllisyydentunnosta, joka esille tullessaan alkaa terrorisoida koko hänen perhettään. Psykologisen jännityksen elokuvaan tuo kerronnan vihjailevuus sekä kompleksiset ja epäluotettavat henkilöhahmot. Elokuvan loputtua Haneke jättää tyylilleen uskollisena monen keskeisen asian yleisön päänvaivaksi.

Haneke puhuttelee äärimmäisten tilanteiden ja provosoivien kohtausten kautta länsimäisen yhteiskunnan kipupisteitä. Pianonopettajassa tutkailtiin niin ikään yhden henkilön psykologisten neuroosien kautta koko kulttuurin seksuaalisia ongelmia. Caché toimii samalla tavoin: aivan perustasolla yleisö voi samaistumisen kautta käsitellä omia traumojaan, mutta symbolisesti Haneke viittaa myös kolonialismin aiheuttamiin syyllisyydentuntoihin, erityisesti Ranskan ja Algerian välillä, sekä yleisemmin länsimaiden ja kolmannen maailman väliseen syyllisyyden tuskaan.

Lars von Trier puolestaan jatkaa Manderlayssa Yhdysvaltojen ideologista romuttamista. Tällä kertaa maalitauluina ovat ainakin orjuus, demokratia, oikeus- sekä talousjärjestelmä. Käsittääkseni perusteesi lienee se, että koko Yhdysvaltain ideologinen perusta johtaa kaikilla mahdollisilla tavoilla (taloudelliseen, seksuaaliseen ja ihmis-) riistoon.

Manderlay ei kuitenkaan ole Dogvillen toistoa, sillä von Trier on muuttanut tyyliä monellakin tavalla. Kertojaäänestä on tullut hieman ironisempi, ja elokuvan musta huumori puree etäisemmän näkökulman takia paremmin. Lisäksi von Trier tuntuu puhdistaneen itsensä melodraamasta Dogvillen lopun myötä, ja Manderlayn tunnelma onkin täysin erilainen.

Trilogian toisessa osassa pääosaa esittää Nicole Kidmanin sijaan Bryce Dallas Howard. En keksi oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänen roolisuorituksesta, mutta on jokseenkin selvää, että Kidmanin jättämä tyhjiö on vaikea täyttää. Lopputulos ei ole yhtä koskettava, mutta toisaalta koko elokuvan tyylikin on erilainen. Muissakin rooleissa näyttelee huomattavasti vähemmän tunnettuja näyttelijöitä kuin Dogvillessa, joten tyylinvaihdos on harkittu.

Loppua sen kummemmin pilaamatta, täytyy todeta, etten voi kuin ihailla von Trierin tapaa luoda jollain tavalla täysin käsittämättömän ristiriitaisia, mutta syvälliseltä tuntuvia päätöksiä elokuville.

Ermanno Olmin, Ken Loachin ja Abbas Kiarostamin yhteinen episodielokuva Tickets ei ollut aivan yhtä huono kuin eri ohjaajien yhteistyöelokuvat yleensä. Tosin ansio kuuluu oikeastaan kokonaan Ken Loachille, jonka tarina jalkapallofaneista eettisten valintojen edessä sai sympatiani heräämään.

Belgialaisohjaaja Fabrice Du Welzin uutukainen on saanut aika paljon kehuja Eurooppalaisena kauhuelokuvana. Outoilun seassa Calvaire onnistuu viihdyttämään vinksahtaneella ja mustalla huumorillaan, mutta synkkää ja voimakasta tunnelmaa ei juurikaan kerkeä syntyä, lukuunottamatta nerokkaan kuvaajan Benoît Debien Irreversiblestäkin tuttuja vaikuttavia pyöriviä kameraliikkeitä.

Paha maa

2005-06-21T00:53:00+03:00

"Ei taiteen tarvitse olla mieltä ylentävää – vittuun sellanen paska!"

Yllä mainittu lainaus on itselausumani kommentti Sodankylän yössä. Huudahdus liittyi paikoitellen selväjärkiseenkin keskusteluun Aku Louhimiehen elokuvasta Paha maa (2005), joka kaikista ennakkopuheista huolimatta oli minulle Sodiksen suurin yllättäjä. En vielä elokuvan alettuakaan voinut uskoa, että Eppu Normaalia lainaamalla elokuvasta voisi syntyä jotain katsottavaksi suositeltavaa.

Louhimies kertoi ennen näytöstä valmistelleensa elokuvan käsikirjoitusta jo yli kymmenen vuotta sitten. Lamavuosien ahdingosta tunnelmansa löytänyt tarina perustuu Tolstoin novelliin Väärennetty korkolippu. Tolstoin novellista on jo aiempi elokuvasovitus vuodelta 1983, mitä Louhimies ei käsikirjoitusta laatiessaan tiennyt. Robert Bressonin viimeiseksi jäänyt upea elokuva L'Argent painottuu tematiikaltaan pahan olon sijasta rahaan, eikä mielestäni Louhimiehen elokuva ole Bressonille juuri mitään velkaa.

Paha maa on monella tapaa rohkea elokuva. Masentavasta, sosiaalisia ongelmia käsittelevästä sisällöstään huolimatta se on osa uutta kaupallistunutta suomalaista elokuvaa, ja vuoden toiseksi katsotuin elokuva Episodi III:n jälkeen. Joillekin voi tuottaa vaikeuksia käsittää, että samassa yhteydessä esiintyy nimet Leo Tolstoi, Robert Bresson, Markus Selin ja Jasper Pääkkönen. Ilahduttavinta tässä kaikessa on tietenkin se ettei elokuvan taiteelliset kunnianhimot kärsi juuri lainkaan kaupallisista puitteista.

Elokuvan alkumetreillä Jasper Pääkkösen esittämä Niko kuuntelee itähelsinkiläisen räpartisti Steen1:n levyä. Louhimies on tuntunut ottavan paljon inspiraatiota elokuvassa esiintyvistä lyriikoista. Eppu Normaali laulaa työttömyydestä, alkoholismista ja perheväkivallasta; Steen1 omakohtaisia kokemuksiaan huumeista, rikoksista, väkivallasta ja poliiseista. Pahassa maassa tavalla tai toisella kaikki teemat sisältyvät edeltä mainittuihin. Elokuvassa käsitellään sekä urbaanin helsinkiläisyyden ongelmat että perusjuntti-mentaliteetin räjähdysalttiit puolet.

Kahdesti Kultaisen Palmun voittaneiden Dardenne-veljesten elokuvat kertovat Belgian pienkaupunkien ahdingosta. Suoraan Cannesin voittojuhlista Sodankylään tullut L'Enfant ei tarjoa ainakaan helposti samaistuttavia henkilöhahmoja tai helppoja ratkaisuja, ja sitä voisikin verrata Pahaan maahan. Myös La Promessessa näytellyt käsittämättömän lahjakas Jérémie Renier tekee muiden näyttelijöiden kanssa Dardennen henkilöistä moniulotteisia, aitoja ja inhimillisiä.

Louhimieheltä uupuu paitsi Renierin kaltainen näyttelijä, myös henkilöhahmojen syvyys. Muutenkin elokuvaa voi kritisoida vakavien aiheiden hieman pinnallisesta käsittelystä. Kahteen tuntiin on ahdutettu monta tarinaa ja henkilöhahmoa. Pahan maan kerrontakin voisi olla kliseettömämpi ja hienostuneempi, mutta tällaisenaan se ehkä kuvaa Suomea kaikin mahdollisin tavoin. Talvella kuvattu elokuva on synkkä, ruma, ikävä, rujo ja rehellinen.

Life Aquatic with Steve Zissou

2005-05-17T03:14:00+03:00

"- You're too old for me, Steve.
- Yeah, well, you're pregnant."

Wes Anderson on saavuttanut omaperäisellä tyylillään pienoisen kulttimaineen. Toistaiseksi mies on ansainnut yhden Oscar-ehdokkuuden (The Royal Tenenbaums, paras alkuperäinenkäsikirjoitus) ja epätasaisen suosion kriitikoilta. Andersonin eksentriset hahmot, tyylitellyt yksityiskohdat ja pettämätön musiikkimaku ovat elementtejä, jotka jättävät väistämättä osan yleisöstä kylmäksi, mutta joihinkin se puree hieman liiankin hyvin.

Rushmore (1998) nosti Wes Andersonin Yhdysvalloissa kriitikoiden ja "filmihullujen" suosioon. Jotkut Rushmoren ystävät pettyivät jo hänen seuraavaan elokuvaan The Royal Tenenbaums (2001). Monissa innostuneissakin arvosteluissa ja ihmisten reaktioissa tuntuu toistuvan sama ajatus: ei-aivan täydellinen.

Wes Andersonin vaihtelevan menestyksen kiusana on omaperäisyys. Mies ei liiemmin rakenna tavanomaisia draaman kaaria, saati sitten tavanomaista kerrontatyyliä. 90% hänen elokuvistaan koostuu yksityiskohdista, asetelmista, kuivahkon koomisista tilanteista ja pienistä tiedon jyväsistä, jotka paljastavat jotain henkilöhahmoista. Varsinaisia kasvunhetkiä saa odottamalla odottaa tai mahdollisesti ne jäävät kokonaan huomaamatta. Wes kertoo haastatteluissaan tiedostavansa, että hän tekee kerronnallisia "virheitä", mutta hän vain pitää siitä tavasta, jolla tarinansa kertoo.

Anderson rakentaa elokuvansa poikkeuksellisten henkilöhahmojen ja täydellisesti suunnitellun omaperäisen maailman ympärille. Niissä on aina myös tarina, mutta elokuvan nauttimisen kannalta se ei ehkä ole keskeisin elementti. Ensimmäiset ideat elokuvaan saattavat olla jokin indierockin unohtunut miniklassikko ja mahdollisesti siihen liittyvä visuaalinen idea.

"Remind me to send him a red cap and a Speedo."

En välttämättä liioittele lainkaan jos sanon, että Wes Anderson on tällä hetkellä maailman omaperäisin amerikkalainen elokuvaohjaaja. On vaikea keksiä toista ohjaajaa, jolle tulisi mieleen tehdä elokuva maailmankuulusta meridokumentaristista. Bill Murray esittää punaisessa pipossa Steve Zissouta (lopputekstien mukaan oikea Steve Zissou on newyorkilainen lakimies), joka perustuu punapipoiseen, oikeaan meribiologi Jacques-Yves Cousteau'n.

Andersonin omaperäisyys ei lopu tähän ideaan, vaan se toimii vain lähtöalustana erilaisten maailmojen rakentamiseen. Mukana on animoitujen mielikuvituksellisten vesielävien rinnalla oikeita delfiinejä, rantoja, saaria, karikatyyrisiä merirosvoja ja Italialaisia katuja. Zissoun laiva, joka on nimeltään Belafonte, on niin hienosti järjestelty kokonaisuus, että Anderson ei turhaan kursaile, vaan käyttää kokonaisen kohtauksen laivan esittelyyn. Laivasta löytyy kaikki tuiki tarpeellinen. Miehistön yhteishenkeä luo identtiset punaiset pipot, speedot, pyjamat,villapaidat sekä käsittämättömän tyylikkäät Adidas Zissou lenkkarit.

Ehkä omaleimaisin tyylipiirre Andersonin elokuvissa on pitäytyminenhyvin tiukkoihin kameraa koskeviin sääntöihin. Esikoiselokuva Bottle Rocket (1996) on kuvattu vain yhdellä 27mm polttovälin laajakulma linssillä. Rushmore, Tenenbaumsja Life Aquatic with Steve Zissou on kaikki kuvattu 40mm anamorfisilla (laajakulma) linsseillä. 40mm anamorfinen linssi antaa 2,35:1 kuvasuhteessa erittäin tunnistettavan lievän kalansilmä pyöristyksen. Suorat linjat kaartuvat etenkinkuvan pitkällä reunalla.

The Royal Tenenbaumsissa toistuva tyyli oli kuvata esineitä pöydällä suoraan ylhäältäpäin. Tämän säännön lisäksi Anderson kielsi itseltään steadicamin käytön, mikä teki Tenenbaumsin kameratyöstä hieman kahlittua. Life Aquaticissa on vapaampi ote ja yllättäen mukana on todella paljon käsivaraa, mikä on puuttunut lähes kokonaan hänen aiemmista elokuvista. Käsivara tekee Life Aquaticista paljon rennomman, ja se sopiikin elokuvan tunnelmaan hyvin.

Kameran hallinnan ohella ihailen suunnattomasti Andersonin poikkeuksellista lahjaa sommitella ihmisiä samaan kuvaan. Kuvarajaukset ovat todella tarkkoja ja tasapainoisia. En tiedä olenko hakoteillä, mutta syystä tai toisesta Andersonin sommitelmat ja kuvallinen tyyli muistuttaa etäisesti Peter Greenawayn elokuvaa The Cook, The Thief, His Wife & HerLover (1989), joka on niinikään kuvattu anamorfisilla laajakulmalinsseillä. Greenawayn elokuvassa on lisäksi vulgaari, koomiseksikin hahmoksi yltävä perheen pää kuten myös kaikissa Andersonin elokuvissa.

Kuvallista antia tukee uskomaton ääniraita. Mieleenpainuvinta musiikkia Life Aquaticissa soittaa Cidade de Deus (2003) elokuvasta tuttu Seu Jorge. Hän tulkitsee David Bowien klassikoita portugaliksi. Mark Mothersbaugh'n elokuvaan sävelletyn musiikin lisäksi mukana on erinomaisia raitoja artisteilta Sigur Rós, The Zombies ja Iggy & the Stooges.

"You're supposed to be my son, right?"

Vaikka voisin kirjoittaa muutaman esseen pelkästään Wes Andersonin elokuvien tyylillisistä piirteistä, mielestäni hänen elokuvissa on erittäintunnistettavia ja vaikuttavia teemoja.

Wes Anderson on eronneen perheen keskimmäinen lapsi. Vaikka hän on kertonut hänen isänsä asuneen toisella puolella katua, tavalla taitoisella kaikissa hänen elokuvissaan keskeisenä teemana on uuden isähahmon ja yhteisön/perheen etsiminen. Rushmoressa Max Fischer (Jason Schwartzman) häpeää omaa isäänsäja etsii itselleen menestyksekkään ja tylyn asenteellisen isähahmon, jota esittää Bill Murray. Bottle Rocketissa Dignan (Owen Wilson) fanittaa rikosjengin vahvaa johtajaa (James Caan). Härskisti käyttäytyvää ja perheensä menettänyttä Royal Tenenbaumia esittää Gene Hackman ("I don't think you're an asshole, Royal. I just think you're kind of a son of a bitch."). Life Aquaticissa Ned Plimpton (Owen Wilson) etsii käsiinsä mahdollisen isänsä, Belafonte laivan holtittoman kapteenin, Steve Zissoun. Jokainen näistä isähahmoista kiroilee, valehtelee, viljelee slangia, dokaa, polttaa tupakkaa ja sanoo suoraan mitä ajattelee.

Erilaisia yhteisöjä ja yhteisiä pukuja löytyy myös jokaisesta Wes Anderson elokuvasta. Bottle Rocketissa rikosjengiin hyväksytty saa omat haalarit, joita kaikki pitävät yllään. Rushmoressa Max Fischer ("I guess you've just gotta find something you love to do and then... do it for the rest of your life. For me, it's going to Rushmore.") pitää yllään itse kehittämäänsä koulupukua asenteella, joka kaipaa yhteisöllistä pukeutumista. Chas Tenenbaum (BenStiller) ja hänen poikansa Ari ja Uzi pukeutuvat kukin punaiseen Adidas-veryttelypukuun. Team Zissoun jäsenyyteen kuuluu jo aiemmin mainittu yhteinen asukokonaisuus.

Yhtälailla toistuva teema on romanttinen suhde joka tulee ystävyyden väliin. Bottle Rocketissa rakkaus ei tunne kielien rajoja, mutta onnistuu hetkellisesti romuttamaan Dignanin (Owen Wilson) ja Anthonyn (Luke Wilson) ystävyyden. Samoin käy Eli Cashille (Owen Wilson) ja Richie Tenenbaumille (Luke Wislon), Max Fischerille ja Herman Blumelle (Bill Murray) sekä Ned Plimptonille ja Steve Zissoulle.

Kaikki nämä teemat kiteytyvät Life Aquaticissa elämänsä vedossa olevan Bill Murrayn show'ssa. Steve Zissou on avioliittovaikeuksissa, juopottelee, käyttäytyy patriarkan ottein, ja pitää pystyssä sijaisperhettä (Team Zissou). Steven isyyteen liittyvä viha-rakkaussuhde lienee elokuvan olennaisin teema. Vasta toisen menetyksen jälkeen hän pääsee Estebanin kuoleman yli ja elokuvan lopussa ottaa isähahmon vastuullisemmin haltuun (vrt. Chas ja Richie Tenenbaumien emotionaaliseen kehitykseen elokuvassa The Royal Tenenbaums).

Isätöntä lasta odottava Jane Winslett-Richardson (Cate Blanchett) ja Eleanor Zissou (Anjelica Huston) ovat esimerkkejä Andersonin elokuvien itsenäisistä naisista. The Royal Tenenbaumsissa yksinään viihtyvää ja salailevaa Margot Tenenbaumia näytelleen Gwyneth Paltrow'npiti alunperin näytellä myös Blanchettin rooli.Taustalle jäävä Anne-Marie Sakowitz (Robyn Cohen) on hänkin pettävästä ulkonäöstään huolimatta omapäinen ja älykäs nainen.

"Are you finding what you were looking for... out here with me? I hope so."

Toisen katsomiskerran jälkeen pystyisin sanomaan hieman enemmänkin. Kuten kaikkien perfektionistien, Andersonin tekemät elokuvat kasvavat jokaisella katsomiskerralla paremmaksi ja paremmaksi. Vain yhden kopion voimin levitykseen tullut Life Aquatic with Zissou on ylivoimaisesti tämän vuoden paras ensi-ilta.

"In my world, the books would be nothing but pictures."

2005-04-10T01:17:00+03:00

Eksistentialismiin liittyy oikeastaan kaikki ihmisolemassaolon perimmäiset kysymykset kuten mikä on elämän tarkoitus. Angstia, vapautta, tyhjyyttä, merkityksettömyyttä, mielikuvitusta ja mahdollisuuksia - eksistentialismia voi kuvailla monin tavoin ja sävy on hyvin erilainen riippuen siitä kenen ajattelijan tekstiä lukee.

David O. Russellin eksistentialistinen komedia I <3 Huckabees sai vastaansa ehkä odotetustikin ristiriitaisen reaktion kriitikoilta. I <3 Huckabees on sekava, lämmin, hauska, kepeä ja surrealistinen elokuva, joka paradoksaalisti jakaa yleisöä aikalailla kahteen sarjaan, vaikka sanomana oli kaiketi tarkoitus yhdistää ihmisiä. Elokuvan ymmärtämistä saattaa helpottaa jos tuntee yhtään filosofiaa ja ajattelun historiaa edes viimeisen sadan vuoden ajalta, mutta en usko, että se on millään tavalla välttämätöntä. En nimittäin usko, että intuitiivinen käsitys eksistentialistisesta elämän tuskasta olisi kovinkaan vierasta aikuiselle ihmiselle. Suomeksi sanottuna suurin osa ihmisistä tietää tunteen kun millään ei ole mitään väliä ja vituttaa niin paljon, että koko elämän mysteerinen merkitys alkaa askarruttaa.

Se mikä viime kädessä jakaa ihmisiä eri kasteihin on se kuinka avoimesti on valmis ottamaan elokuvan surrealistisen tai ehkä postmoderninkin leikkisän sävyn, jossa ei aina välttämättä ole mitään merkitystä - ja hyvä niin. Epämääräisen omaelämäkerralliseksi elokuvaksi, joka pyrkii nostamaan olemassaolon kissan pöydälle, I <3 Huckabees on todella rohkea ja hauska elokuva. Russell onnistuu varsinaisten kysymystensä äärellä koskettamaan myös tämän päivän politiikkaa ja amerikkalaista yhteiskuntaa. Se toimii ehkä omalla logiikallaan, jota voisi kutsua paikoin Derridan merkkien leikiksi tai surrealismin voimaksi, mutta ennen kaikkea se toimii ja jaksaa naurattaa.

Satuin katsomaan Disneyn sovituksen Lewis Carrollin kirjasta Alice in Wonderland, joka tavallaan muistuttaa paljonkin Russellin elokuvaa. Disneyn elokuvasta puuttuu ehkäpä kaikki Russellin elokuvan sisältö, mutta loogiselta leikkimielisyydeltään elokuvat ovat samanhenkisiä. En ole varma siitä halusiko Carroll sanoa teoksellaan mitään, mutta lapsenmielisessä logiikassa on aina jotain mieltä avartavaa.

Russellin elokuvassa törmää yhteen kaksi universumia ja ihmiseloa koskevaa filosofista teoriaa. Russell esittää ajatukset riittävän abstraktisti, jotta ne voidaan yhdistää useampaankin ajattelusuuntaukseen niin idästä kuin lännestä. Toisessa ajatusmaailmassa kaikki ovat yksin, erillään toisista ja millään ei ole mitään merkitystä; toisessa kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Ensinmainittua teoriaa voisi kutsua yksinäisyyden filosofiaksi ja toista rakkauden filosofiaksi, jota heijastaa jo teorioita opettavienkin elämäntilanteet. Näennäisestä ristiriitaisuudesta huolimatta elokuva esittää, että molemmat teoriat toimivat täydellisesti yhdessä.

I <3 Huckabeesissä on paljolti kyse juuri ristiriitojen ja yhteenottojen välttämättömyyden esittämisessä. Itse elokuvakin tanssii vakavien asioiden äärellä pelleillen täysin uskottavasti. Huumoria on elokuvan jokaisessa kohtauksessa, jopa jokaisessa kuvassa. (Kuvaajana toimii Peter Deming, joka on kuvannut paitsi kaikki Austin Powerit myös Lynchin surrealistiset elokuvat Lost Highway ja Mulholland Dr.) Russell on saanut mielenkiintoisesta kasasta näyttelijöitä irti paljon energiaa. Mukana on mm. Jason Schwartzman, Mark Wahlberg, Isabelle Huppert, Naomi Watts, Jude Law ja Dustin Hoffman. Ääniraita on Paul Thomas Andersonin elokuvista tutun Jon Brionin säveltämä.

Russellin elokuva muistuttaa tavalla tai toisella hyvin montaa uutta amerikkalaista elokuvaa. Russell on maininnut Wes Andersonin Rushmoren yhdeksi lempielokuvakseen, ja mielestäni Wes Andersonin komiikantajusta ja kuvallisesta tyylistä on tarttunut jotain mukaan myös Hucakabeesiin. Charlie Kaufmanin filosofisia ideoita käyttäviin käsikirjoituksiin voi myös vetää yhteyden, kuten myös Richard Linklaterin eksistentiaaliseen kokeiluun Waking Life. Yleiseltä tunnelmalta I <3 Huckabees muistuttaa minusta eniten PT Andersonin viimeisintä elokuvaa Punch-drunk Love. Andersonin elokuvan poukkoileva surrealismi ja hämmentävän väkivaltaiset rakkauden tunnustukset ("I'm lookin' at your face and I just wanna smash it. I just wanna fuckin' smash it with a sledgehammer and squeeze it. You're so pretty.") ovat tunnelmaltaan hyvin samankaltaisia kuin se mitä Russell välittää elokuvassaan.

Jo I <3 Huckabeesin nimestä, johon ei kirjoituksessa ole tarkoitus viitata yksiselitteisesti I Love Huckabeesinä, vaan tekstiversio elokuvan nimestä on I Heart Huckabees, antaa osviittaa siitä mitä elokuva haluaa sanoa. Ensinnäkin Russellin elokuva on rakkauden ylistys unohtamatta agressioita tai tyhjyyttä. Toisekseen aidosta vakavuudestaan huolimatta elokuva ei jätä surrealistista huumorintajuaan. Kolmanneksi Russell haluaa sekoittaa, tai nostaa esiin, merkityksen ongelman tuomalla aakkosmerkkien sekaan sydämen symbolin. Elokuva ja kieli eivät ole yksinkertaisia tai yksiselitteisiä - vielä vähemmän koko universumi. Loppujen lopuksi kuvallinen kokemuksemme ei edes tyhjenny sanoihin ja merkitys on monijalkainen ja vilkas niljakas otus. Lopulta Russell tuntuu ehdottavan avoimuutta kaikille ajatuksille, koska ehdotonta varmuutta tai totuutta on hölmöä edes etsiä.

I... smell... beans...

2005-04-08T00:51:00+03:00

"Some are born to sweet delight
Some are born to endless night"

Olen aina ollut heikkona viipyilevään kerrontaan, johon onnekseni törmäsin dvd-hankinnoissani. Jim Jarmuschin Dead Mania ja Coenien Barton Finkiä voidaan molempia kutsua mystisiksi elokuviksi. Rauhallisen temmon lisäksi molemmat elokuvat tasapainottelevat maagisen vakavan kerronnan ja kevyen komiikan välillä.

Yhtäläisyyksiä voisi hakea enemmänkin, mutta todellisuudessa elokuvat eroavat aika radikaalisti toisistaan. Siinä missä Coenien mystisillä kuvilla ei itsessään liene mitään selvää tarkoitettua merkitystä, Jarmusch käyttää jatkuvasti lyyrisessä kuvamaailmassa symboliikkaa.

Jarmuschin elokuvassa kuollutta miestä tulkitsee huomaamattoman humoristisesti Johnny Depp. William Blake matkaa kohti kuolemaansa, mutta ennen sitä kerkee muuntua kirjanpitäjästä maskaraa käyttäväksi rokkitähdeksi. Jarmuschin mustavalkoisessa länkkärissä runous, väkivalta, intiaani-mytologia ja komiikka muovaavat hypnoottisen ja hauskan kerronnan. Robby Müllerin todella kaunis mustavalkokuvaus pääsee oikeuksiinsa Amerikan metsissä ja vesissä. Kuvia tukee yllättävän kaunis Neil Youngin feedback kitara.

"Think about it, Fink! Writers come and go; we always need Indians!"

Barton Fink voitti Cannesissa Kultaisen palmun vuonna 1991. Mielestäni ansaitusti, sillä Barton Fink yhdistää Coenien parhaimpia elementtejä ilman mitään genre-kontekstia, joka tavallaan lisää sen omaperäisyyttä. Lisäksi mukana on poikkeuksellisen hallitsevassa asemassa oleva surrealismi. Tuloksena on elokuva josta on vaikea antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää tulkintaa, vaikka elokuvan teemat ovat kohtalaisen selviä.

Velmuilevan komiikan takaa Coenien vakionäyttelijät - John Torturro, John Goodman, Tony Shalhoub, Jon Polito ja Steve Buscemi - useissa hilpeissä sivurooleissa. Fraiser-sarjasta isänä paremmin tunnettu John Mahoney näyttelee tyylikkäästi alkoholisoitunutta kirjailija W.P. Mayhewtä.

Barton Fink oli ensimmäinen Coen elokuva, jossa Barry Sonnenfeld ei toiminut heidän kuvaajana. Sonnenfeldin tilalle tuli kuvaajaksi Roger Deakins, joka Barton Finkistä lähtien on kuvannut kaikki Coen-veljesten elokuvat. Kaikesta päätellen yhteistyö onnistui poikkeuksellisen hyvin Barton Finkin erikoisessa kuvamaailmassa. Huoneen seiniä pitkin putoileva tapetti, pimeähkö hotelli, helvetilliset lieskat ja Californian auringossa kuvatut ulkokohtaukset näyttävät kaikki omaperäisiltä.

"I like gods. I like them very much. I know exactly how they feel."

2005-03-30T22:09:00+03:00

Jean-Luc Godard täyttää tänä vuonna 75 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi ensi viikonloppuna Bio Rexissä esitetään kuusi Jean-Luc Godardin elokuvaa (À bout de souffle, Une femme est une femme, Vivre sa vie, Le Mépris, Alphaville ja Pierrot le fou). Oma ehdoton suosikkini on Pierrot le fou, mutta myös Une femme est une femme, Vivre sa vie ja À bout de souffle ovat aina yhtä vastustamattomia. Mielenkiintoisia, joskin hieman kuivia tai katkeria, ovat myös Alphaville ja Godardin isoin tuotanto Le Mépris (Jonathan Rosenbaumin arvio kertoo elokuvasta lähes kaiken olennaisen).

Viikonloppuna esitettävät kuusi elokuvaa ovat Godardin ensimmäisen ja tuotteliamman ajanjakson töitä vuosilta 1960-65. Näitä yhdistää leikkisä tunnelma, jota usein luo gangsterielokuvista repäisty juoni, postmodernin leikkisä kerronta, jossa katsojille kirjaimellisesti isketään silmää tai pidetään minuutin hiljaisuuksia, ja usein surrealististinen loppuratkaisu, joka koskettaa odottamattomalla tavalla. Godardia voi pitää elokuvan ensimmäisenä tai todellisena postmodernina. Hänen elokuvissaan itsetietoisuus, viittaukset, suorat lainaukset ja genre-sekoitukset ovat poikkeuksineen sääntö.

Godardin elokuvat ovat tavalla tai toisella elokuvakerronnan ruumiinavauksia, eräänlaista elokuvateoriaa, mutta ne ovat paljon muutakin. Musikaali-, slapstick-komedia, rikos- ja taide-elokuva viittauksien ohella 60-luvun Godard on romantiikkaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa Anna Karina näyttelee pääosaa melkein kaikissa esitettävissä elokuvissa ja jokaista elokuvaa pitää kasassa rakkaustarina. Godard ruotii tuntemuksiaan muusaansa kohtaan etenkin elokuvissa Pierrot le fou ja Une femme est une femme.

Le Mépris'tä lukuunottamatta Godardin elokuvat ovat pienen budjetin elokuvia. Godard työsti käsikirjoituksiaan usein kuvauksien aikana, ja haki spontaanisuutta näyttelijäsuorituksista. Kolme esitettävistä elokuvista (Pierrot le fou, Une femme est une femme ja Le Mépris) on kuvattu väreissä scopena (2.35:1) ja toiset kolme mustavalkoisena Academy Ratiossa (1.37:1). Printit ovat hyvässä kunnossa, ja etenkin Une femme est une femmen surrealistiset värit tekevät vaikutuksen.

Antoine et Colette, Baisers Volés

2005-02-18T00:26:00+02:00

Orionissa tämän kevään ohjaaja retrospektiivissä on François Truffaut. Esikoiselokuvassaan 400 kepposta Truffaut aloitti Antoine Doinelin tarinan. Jean-Pierre Léaud näytteli unohtumattomasti nuoren kapinallisen matkan Pariisin kaduilta kohti Ranskan länsirannikkoa. Vuonna 1962 Truffaut ohjasi 25 minuuttisen jatkon - 'Antoine et Colette' (1962) on yksi osa episodielokuvaa L'Amour à vingt ans - jossa Léaud piirsi Doinelin aikuistumisen toisen askeleen.

Vuosien varrella Truffaut palasi (alter-egonsa) Antoine Doinelin elämänvaiheisiin yhteensä neljästi. Antoine et Colettea seurasi Varastettuja suudelmia (1968). Näin tänään Orionissa edellä mainitut osat, jotka voi nähdä uusintana ensi sunnuntaina. Jo aiemmin kävin katsomassa myös 400 kepposta.

Antoine et Colette säilyttää paljon 400 kepposen tyylistä, aina mustavalko cinemascope materiaalista lähtien. 400 kepposta on omistettu elokuvakriitikko Andre Bazinin muistolle, ja onkin siksi erittäin realistinen kuvaus yhteiskunnallisin ulottuvuuksin. Antoine et Colette on hieman kevyempi, aiheeltaankin vapautuneempi tarina kömpelöstä ensirakkaudesta ja hylkäyksestä. Kuusi vuotta myöhemmin tehty Varastettuja suudelmia on vuorostaan väreissä ja vieläkin leikkisämpi elokuva. Se kertoo uuden kappaleen Doinelin naisseikkailuista.

Uuden aallon synnyttäjänä Truffaut'sta puhuttaessa on vaikea olla mainitsematta hänen ystäväänsä ja entistä kriitikkotoveria lehdestä Cahiers du cinema. Truffaut kirjoitti käsikirjoituksen Jean-Luc Godardin esikoiselokuvaan À bout de souffle. He muodostivat yhdessä ranskalaisen uuden aallon tunnetuimman ja rakastetuimman sarjan elokuvia (hieman vähemmän tunnetut Jacques Rivette ja Eric Rohmer kuuluivat myös samaan ystäväpiiriin - he kaikki ystävystyivät 50-luvulla Pariisin elokuvakerhoissa). 60-luvulla Truffaut ja Godard vaikuttivat ja viittasivat toinen toistensa töihin. Godard käytti henkilöhahmoja Truffaut'n elokuvista ja ohjasi Léaudia useassa omassa elokuvassaan. Godardin ensimmäinen vaihe (1960-65) ja yhteistyö vaimonsa Anna Karinan kanssa oli pääosin erittäin iloista, kepeän kokeilevaa, rakkauden kerrontaa.

Elokuvassa Varastettuja suudelmia Truffaut viittaa ainakin kahteen Godard elokuvaan. Doinel käy useaan kertaan prostituoitujen luona, joka toistuvuudessaan muistuttaa vahvasti Godardin Vivre sa vieta. Tämän lisäksi elokuvassa on ainut kolari kohtauksessa, jonka jälkeen Antoinen rakkaan Christinen vanhemmat lähtevät viettämään (omin sanoinsa) "Week-End"iä. (Godardin elokuvassa Week End autokolarit ovat pääteema.)

Léaud näyttelee elokuvassa nuoruuden parhaimmilla vuosillaan. Hänen energinen ja koominen fysiikka on elokuvan tukijalka. Myös Truffaut'n ote ohjaajana on hyvin viihdyttävä ja energinen. Kepeyden keskellä Truffaut antaa omaelämäkerrallisen ja runollisen kappaleen rakkautta.

Garden State

2005-02-16T19:10:00+02:00

Zach Braff näyttelee pääosaa tv-sarjassa Scrubs, joka Suomessa tunnetaan nimellä Tuho osasto. En ole pitänyt sarjaa erityisen hauskana ja olenkin katsonut sitä vain silloin tällöin. Meinasin pudota penkiltä, kun näin ensimmäistä kertaa erittäin addiktoivan teaser trailerin, jossa Braff ei ainoastaan näyttele pääosaroolia, vaan on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Erityisen hämmentävää tässä oli se, että trailer pursui hyvin sommiteltuja ja rajattuja kuvia, ja nirsosti roolinsa valitseva Natalie Portman oli suostuteltu mukaan.

Garden Staten teaserin ensi näkemisestä taitaa olla jo yli puoli vuotta, ja olen sen jälkeen katsonut sen useaan kertaan. Jo varsinainen trailer petti odotuksiani hieman, koska se vaikutti liikaa Scrubsin tapaiselta komedialta. Kuitenkin kriitikoiden lämmin vastaanotto piti kiinnostusta yllä.

Ehkäpä pienestä varautuneisuudesta johtuen, elokuva yllätti minut positiivisesti. Braffin käsikirjoitus on hauska, lämmin ja henkilökohtainen. Ohjaajana hän on saanut aikaiseksi vapautuneita roolisuorituksia, etenkin nuorista näyttelijöistä. Ian Holmin karisma riittää yksinään täyttämään hänen paikkansa elokuvassa.

Garden Staten kuvallinen maailma toimii erittäin hyvin. Braffin valokuvausharrastus näkyy tyyliteltyinä, hieman staattisinia kuvina, jotka tukevat elokuvan tempoa ja teemoja. Braff kertoo yllättävän paljon asioita kuvin ja luottaa omiin taitoihinsa. Visuaalista puolta tukee toimiva soundtrack (Simon & Garfunkel, Nick Drake, Coldplay...). Vaikka en itse kuuntele samanlaista musiikkia, elokuvaa katsoessa kappalevalinnat tuntuvat juuri oikeilta.

Piristävää elokuvassa on paitsi sen huumorintaju, myös se, että jollain tavalla elokuvasta paistaa kuvauksissa koettu ilo. Tällaisesta pienestä tuotannosta ja eiskoisohjauksesta näkee tekijät persoonallisimmillaan. On myös miellyttävä huomata, kuinka paneutunut ohjaaja on ollut sitä tehdessä. Braff on vaikuttanut tuotannon joka vaiheessa, ja kirjoittaa edelleen myös blogia elokuvan virallisilla sivuilla.