Otsikko on lainaus elokuvasta Life Aquatic with Steve Zissou, joka on tämän vuoden henkilökohtainen suosikkielokuvani. Vaikka nirsoilu luonnistuu minulta helposti, jää vuoden parhaita valittaessa aina jotain sanomatta tai mainitsematta. Valinnan vaikeudesta kertoo sekin, etten ole edes varma onko Life Aquatic suosikkini. Otsikko onkin siis omistettu kaikille niille elokuville joita en tässä listassa osaa tai uskalla arvostaa riittävästi.

2005 osoittautui erittäin tapahtuma rikkaaksi vuodeksi. Matkustin kahdesti ulkomaisille festivaaleille (Tromsø & Sofia) ja satuin vierailemaan Lontoossa samaan aikaan kun Ison Britannian suurin festari oli käynnissä. Suomessa seilasin aina Sodankylästä Night Visionsiin saakka.

Tässä parhaiten muistuvat elokuvat:


1. Innocence
Lucile Hadzihalilovicin esikoiselokuva on niin hyvä, että siitä on vaikea sanoa mitään. Täydellinen elokuva siis? Ainakin se on ensimmäinen elokuva hyvin pitkään aikaan, joka on saanut minussa tunnereaktion pelkkien alkutekstien aikana. Se on myös ainut elokuva Life Aquaticin ohella, jonka olen nähnyt kahdesti valkokankaalta kuluneen vuoden aikana.

Elokuva palkittiin viime vuonna Tukholmassa parhaana esikoiselokuvana. Suomessa se nähtiin ensi kerran helmikuisilla Nainen vai artisokka -festareilla. Ohjaaja vieraili eokuvansa kanssa myös Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla. Cinema Mondo levittää elokuvaa Suomessa ja parhaillaan sen voi nähdä Kino Engelissä joka päivä 16.30 ja 18.45.


2. Life Aquatic with Steve Zissou

3. L'Enfant
Jean-Pierre ja Luc Dardenne tekevät elokuvia Belgian pienkaupungeista. Elokuvien realismi kasvaa erinomaisista käsikirjoituksista ja poikkeuksellisen aidoista roolisuorituksista. Henkilöhahmojen ongelmat ovat sidoksissa nykypäivän ongelmiin ja heidän toimintansa aidon tuntuisissa tilanteissa on inhimillistä. L'Enfantin päähenkilö toimii lähes anteeksiantamattomalla tavalla, mutta silti elokuvan päätyttyä on vaikea olla tuntematta sympatiaa tätä kohtaan.
Kultaisen palmun Cannesissa napannut elokuva on toivon mukaan tulossa ensi vuonna levitykseen myös Suomessa.

4. Caché
Michael Haneken erinomainen uutuus valittiin äskettäin vuoden 2005 parhaaksi Eurooppalaiseksi elokuvaksi. Caché oli osa Espoo cinen ohjelmistoa ja sen ensi-ilta on 20.1.2006.

5. The Descent
Neil Marshallin erinomainen kauhuelokuva ei ole turhaan saanut brittiläistä lehdistöä innostumaan. Realistisesta ahdingosta edetään voimakkaiden säikäyttelyjen kautta synkkään varjoleikkiin, joka pääsee oikeuksiin ainoastaan elokuvateattereissa. Parhaillaan elokuvan voi nähdä ainakin Helsingin Tennispalatsissa.

6. Fyra nyanser av brunt
Jo kaksi vuotta sitten ensi-iltansa saanut Fyra nyanser av brunt yllätti tämän vuotisen R&A:n parhaana elokuvana. Kolme tuntia kestävä kipeä traaginen komedia Ruotsista – jo konseptina kiinnostava elokuva on erittäin tasapainoinen ja kerronnallisesti sujuva, muttei missään nimessä varman päälle pelaava tai ennalta-arvattava. Suosittelen varauksetta dvd:n hankintaa (esim. cdon.com).

7. Cowards Bend the Knee
Kanadalainen Guy Maddin tekee surrealistisia mykkäelokuvia, jotka ovat usein hulvattoman hauskoja. Kanadalaisen kulttuurin - ja ehkä hieman Maddinin omiakin - obsessioita tutkivat elokuvat ovat tämän hetken avant garden viihdyttävintä antia.

8. I Heart Huckabees

9. Palindromes
Happinessin jälkeen Todd Solondz ei ole saanut enää samanlaista suosiota osakseen. Epäilen, ettei syynä ole niinkään tason lasku vaan Solondzin kerronnalliset kokeilut. Palindromes on yhtä kipeä ja hauska kuin Onnikin. Harmi, ettei se todennäköisesti pyöri Engelissä yli vuoden päiviä.

10. Mysterious Skin
Gregg Arakin paras elokuva tarjoaa sujuvan kerronnan ohella kaikki Arakin tunnusomaiset elementit huumeista ufoihin. Aikuistumisen merkkejä osoittava Mysterious Skin on ahdistava, mutta tyylikäs ja armollinen kuvaus pedofilian uhrien elämästä.

11. Manderlay
Lars von Trierin mainio musta komedia on mahdollista nähdä Bio Cityssä joka päivä klo 18.15.

12. Broken Flowers

13. Sideways
Viini virtaa epätäydellisten ihmisten ongelmien välillä Alexander Paynen ja Jim Taylorin Oscar-palkitussa elokuvassa.

14. The Aviator
Martin Scorsesen aliarvostettu elokuva, jossa ohjaajan todellinen rakkaus elokuvaa ja sen historiaa kohtaan on päässyt kukkimaan. Howard Hughesin muotokuva on hämmästyttävän viihdyttävä ja hulluuden partaillakin sympaattinen.

15. Thumbsucker
Peukaloaan imevä lukiolainen osoittautuu yllättävän samaistuttavaksi hahmoksi. Huumorintajuinen elokuva sisältää Keaunu Reevesin uran hauskimman roolin.

16. Garden State

17. Vera Drake
Mike Leigh'n elokuva jäi Oscar-ehdokkuudesta huolimatta muiden elokuvien kohun alle. Tasapainoinen draama, jossa Imelda Staunton tekee hienon näyttelijäsuorituksen.

18. Zivot je cudo
Kusturican uusin elokuva ylistää elämän ihanuutta miellyttävän hullulla tavalla.

19. Rautakolmonen
Kim Ki-dukin tyylille ominainen elokuva, joka sekoittaa hellää rauhallisuutta äkkinäiseen väkivaltaan.

20. Kiss Kiss Bang Bang
Robert Downey Jr. mesoaa jälleen kerran mainiossa roolissa. Dekkaritunnelmaan nouseva elokuva onnistuu viihdyttämään aikalailla kaikilla osa-alueilla.

21. Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit
Vitsit osuvat kohdalleen Nick Parkin luoman vaha-animaation amerikkalaisessa pitkän elokuvan tuotannossa.

22. Charlie and the Chocolate Factory
Johnny Depp ja Tim Burton eivät epäonnistu edes uudelleen filmatisoinnissa.

23. My Summer of Love
Pawel Pawlikovskin kompakti fiilistelyelokuva on lähes mini-mestariteos.

24. Sin City
Robert Rodriguezin paras elokuva on ensimmäinen sarjakuvasta tehty elokuva, joka myös näyttää sarjakuvalta. Rodriguez haistatti paskat Director's Guildille ja pyysi ystävänsä Quentin Tarantinon kuvaamaan erästä kohtausta sekä jakoi ohjaajacreditin sarjakuvien luojan Frank Millerin kanssa.

25. Paha maa

Espoo cinén ohjelmistossa oli tänä vuonna harvinaisen paljon nimekkäitä elokuvia. Espooseen oli saatu uusimmat elokuvat melkein kaikilta Euroopan parhaimmilta ohjaajilta: Michael Haneke, Lars von Trier, Ken Loach, Abbas Kiarostami ja Michael Winterbottom. Näistä eniten odotin Cannesissa parhaasta ohjauksesta palkittua Michael Haneken elokuvaa Caché.

Caché lunasti kaikki odotukset ja osoitti jälleen Haneken taidon luoda älykästä kauhuelokuvaa realistisista elementeistä. Elokuva käynnistyy kutakuinkin samalla tavalla kuin Lost Highway videonauhoineen, joskin ottaa huomattavasti loogisemman tien tämän jälkeen.

Caché kertoo yhden miehen kätketystä syyllisyydentunnosta, joka esille tullessaan alkaa terrorisoida koko hänen perhettään. Psykologisen jännityksen elokuvaan tuo kerronnan vihjailevuus sekä kompleksiset ja epäluotettavat henkilöhahmot. Elokuvan loputtua Haneke jättää tyylilleen uskollisena monen keskeisen asian yleisön päänvaivaksi.

Haneke puhuttelee äärimmäisten tilanteiden ja provosoivien kohtausten kautta länsimäisen yhteiskunnan kipupisteitä. Pianonopettajassa tutkailtiin niin ikään yhden henkilön psykologisten neuroosien kautta koko kulttuurin seksuaalisia ongelmia. Caché toimii samalla tavoin: aivan perustasolla yleisö voi samaistumisen kautta käsitellä omia traumojaan, mutta symbolisesti Haneke viittaa myös kolonialismin aiheuttamiin syyllisyydentuntoihin, erityisesti Ranskan ja Algerian välillä, sekä yleisemmin länsimaiden ja kolmannen maailman väliseen syyllisyyden tuskaan.



Lars von Trier puolestaan jatkaa Manderlayssa Yhdysvaltojen ideologista romuttamista. Tällä kertaa maalitauluina ovat ainakin orjuus, demokratia, oikeus- sekä talousjärjestelmä. Käsittääkseni perusteesi lienee se, että koko Yhdysvaltain ideologinen perusta johtaa kaikilla mahdollisilla tavoilla (taloudelliseen, seksuaaliseen ja ihmis-) riistoon.

Manderlay ei kuitenkaan ole Dogvillen toistoa, sillä von Trier on muuttanut tyyliä monellakin tavalla. Kertojaäänestä on tullut hieman ironisempi, ja elokuvan musta huumori puree etäisemmän näkökulman takia paremmin. Lisäksi von Trier tuntuu puhdistaneen itsensä melodraamasta Dogvillen lopun myötä, ja Manderlayn tunnelma onkin täysin erilainen.

Trilogian toisessa osassa pääosaa esittää Nicole Kidmanin sijaan Bryce Dallas Howard. En keksi oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänen roolisuorituksesta, mutta on jokseenkin selvää, että Kidmanin jättämä tyhjiö on vaikea täyttää. Lopputulos ei ole yhtä koskettava, mutta toisaalta koko elokuvan tyylikin on erilainen. Muissakin rooleissa näyttelee huomattavasti vähemmän tunnettuja näyttelijöitä kuin Dogvillessa, joten tyylinvaihdos on harkittu.

Loppua sen kummemmin pilaamatta, täytyy todeta, etten voi kuin ihailla von Trierin tapaa luoda jollain tavalla täysin käsittämättömän ristiriitaisia, mutta syvälliseltä tuntuvia päätöksiä elokuville.


Ermanno Olmin, Ken Loachin ja Abbas Kiarostamin yhteinen episodielokuva Tickets ei ollut aivan yhtä huono kuin eri ohjaajien yhteistyöelokuvat yleensä. Tosin ansio kuuluu oikeastaan kokonaan Ken Loachille, jonka tarina jalkapallofaneista eettisten valintojen edessä sai sympatiani heräämään.

Belgialaisohjaaja Fabrice Du Welzin uutukainen on saanut aika paljon kehuja Eurooppalaisena kauhuelokuvana. Outoilun seassa Calvaire onnistuu viihdyttämään vinksahtaneella ja mustalla huumorillaan, mutta synkkää ja voimakasta tunnelmaa ei juurikaan kerkeä syntyä, lukuunottamatta nerokkaan kuvaajan Benoît Debien Irreversiblestäkin tuttuja vaikuttavia pyöriviä kameraliikkeitä.

 "Ei taiteen tarvitse olla mieltä ylentävää –  vittuun sellanen paska!"

Yllä mainittu lainaus on itselausumani kommentti Sodankylän yössä. Huudahdus liittyi paikoitellen selväjärkiseenkin keskusteluun Aku Louhimiehen elokuvasta Paha maa (2005), joka kaikista ennakkopuheista huolimatta oli minulle Sodiksen suurin yllättäjä. En vielä elokuvan alettuakaan voinut uskoa, että Eppu Normaalia lainaamalla elokuvasta voisi syntyä jotain katsottavaksi suositeltavaa.

Louhimies kertoi ennen näytöstä valmistelleensa elokuvan käsikirjoitusta jo yli kymmenen vuotta sitten. Lamavuosien ahdingosta tunnelmansa löytänyt tarina perustuu Tolstoin novelliin Väärennetty korkolippu. Tolstoin novellista on jo aiempi elokuvasovitus vuodelta 1983, mitä Louhimies ei käsikirjoitusta laatiessaan tiennyt. Robert Bressonin viimeiseksi jäänyt upea elokuva L'Argent painottuu tematiikaltaan pahan olon sijasta rahaan, eikä mielestäni Louhimiehen elokuva ole Bressonille juuri mitään velkaa.

Paha maa on monella tapaa rohkea elokuva. Masentavasta, sosiaalisia ongelmia käsittelevästä sisällöstään huolimatta se on osa uutta kaupallistunutta suomalaista elokuvaa, ja vuoden toiseksi katsotuin elokuva Episodi III:n jälkeen. Joillekin voi tuottaa vaikeuksia käsittää, että samassa yhteydessä esiintyy nimet Leo Tolstoi, Robert Bresson, Markus Selin ja Jasper Pääkkönen. Ilahduttavinta tässä kaikessa on tietenkin se ettei elokuvan taiteelliset kunnianhimot kärsi juuri lainkaan kaupallisista puitteista.

Elokuvan alkumetreillä Jasper Pääkkösen esittämä Niko kuuntelee itähelsinkiläisen räpartisti Steen1:n levyä. Louhimies on tuntunut ottavan paljon inspiraatiota elokuvassa esiintyvistä lyriikoista. Eppu Normaali laulaa työttömyydestä, alkoholismista ja perheväkivallasta; Steen1 omakohtaisia kokemuksiaan huumeista, rikoksista, väkivallasta ja poliiseista. Pahassa maassa tavalla tai toisella kaikki teemat sisältyvät edeltä mainittuihin. Elokuvassa käsitellään sekä urbaanin helsinkiläisyyden ongelmat että perusjuntti-mentaliteetin räjähdysalttiit puolet.


Kahdesti Kultaisen Palmun voittaneiden Dardenne-veljesten elokuvat kertovat Belgian pienkaupunkien ahdingosta. Suoraan Cannesin voittojuhlista Sodankylään tullut L'Enfant ei tarjoa ainakaan helposti samaistuttavia henkilöhahmoja tai helppoja ratkaisuja, ja sitä voisikin verrata Pahaan maahan. Myös La Promessessa näytellyt käsittämättömän lahjakas Jérémie Renier tekee muiden näyttelijöiden kanssa Dardennen henkilöistä moniulotteisia, aitoja ja inhimillisiä.

Louhimieheltä uupuu paitsi Renierin kaltainen näyttelijä, myös henkilöhahmojen syvyys. Muutenkin elokuvaa voi kritisoida vakavien aiheiden hieman pinnallisesta käsittelystä. Kahteen tuntiin on ahdutettu monta tarinaa ja henkilöhahmoa. Pahan maan kerrontakin voisi olla kliseettömämpi ja hienostuneempi, mutta tällaisenaan se ehkä kuvaa Suomea kaikin mahdollisin tavoin. Talvella kuvattu elokuva on synkkä, ruma, ikävä, rujo ja rehellinen.

"- You're too old for me, Steve.
- Yeah, well, you're pregnant."

Wes Anderson on saavuttanut omaperäisellä tyylillään pienoisen kulttimaineen. Toistaiseksi mies on ansainnut yhden Oscar-ehdokkuuden (The Royal Tenenbaums, paras alkuperäinenkäsikirjoitus) ja epätasaisen suosion kriitikoilta. Andersonin eksentriset hahmot, tyylitellyt yksityiskohdat ja pettämätön musiikkimaku ovat elementtejä, jotka jättävät väistämättä osan yleisöstä kylmäksi, mutta joihinkin se puree hieman liiankin hyvin.

Rushmore (1998) nosti Wes Andersonin Yhdysvalloissa kriitikoiden ja "filmihullujen" suosioon. Jotkut Rushmoren ystävät pettyivät jo hänen seuraavaan elokuvaan The Royal Tenenbaums (2001). Monissa innostuneissakin arvosteluissa ja ihmisten reaktioissa tuntuu toistuvan sama ajatus: ei-aivan täydellinen.

Wes Andersonin vaihtelevan menestyksen kiusana on omaperäisyys. Mies ei liiemmin rakenna tavanomaisia draaman kaaria, saati sitten tavanomaista kerrontatyyliä. 90% hänen elokuvistaan koostuu yksityiskohdista, asetelmista, kuivahkon koomisista tilanteista ja pienistä tiedon jyväsistä, jotka paljastavat jotain henkilöhahmoista. Varsinaisia kasvunhetkiä saa odottamalla odottaa tai mahdollisesti ne jäävät kokonaan huomaamatta. Wes kertoo haastatteluissaan tiedostavansa, että hän tekee kerronnallisia "virheitä", mutta hän vain pitää siitä tavasta, jolla tarinansa kertoo.

Anderson rakentaa elokuvansa poikkeuksellisten henkilöhahmojen ja täydellisesti suunnitellun omaperäisen maailman ympärille. Niissä on aina myös tarina, mutta elokuvan nauttimisen kannalta se ei ehkä ole keskeisin elementti. Ensimmäiset ideat elokuvaan saattavat olla jokin indierockin unohtunut miniklassikko ja mahdollisesti siihen liittyvä visuaalinen idea.

"Remind me to send him a red cap and a Speedo."

En välttämättä liioittele lainkaan jos sanon, että Wes Anderson on tällä hetkellä maailman omaperäisin amerikkalainen elokuvaohjaaja. On vaikea keksiä toista ohjaajaa, jolle tulisi mieleen tehdä elokuva maailmankuulusta meridokumentaristista. Bill Murray esittää punaisessa pipossa Steve Zissouta (lopputekstien mukaan oikea Steve Zissou on newyorkilainen lakimies), joka perustuu punapipoiseen, oikeaan meribiologi Jacques-Yves Cousteau'n.

Andersonin omaperäisyys ei lopu tähän ideaan, vaan se toimii vain lähtöalustana erilaisten maailmojen rakentamiseen. Mukana on animoitujen mielikuvituksellisten vesielävien rinnalla oikeita delfiinejä, rantoja, saaria, karikatyyrisiä merirosvoja ja Italialaisia katuja. Zissoun laiva, joka on nimeltään Belafonte, on niin hienosti järjestelty kokonaisuus, että Anderson ei turhaan kursaile, vaan käyttää kokonaisen kohtauksen laivan esittelyyn. Laivasta löytyy kaikki tuiki tarpeellinen. Miehistön yhteishenkeä luo identtiset punaiset pipot, speedot, pyjamat,villapaidat sekä käsittämättömän tyylikkäät Adidas Zissou lenkkarit.

Ehkä omaleimaisin tyylipiirre Andersonin elokuvissa on pitäytyminenhyvin tiukkoihin kameraa koskeviin sääntöihin. Esikoiselokuva Bottle Rocket (1996) on kuvattu vain yhdellä 27mm polttovälin laajakulma linssillä. Rushmore, Tenenbaumsja Life Aquatic with Steve Zissou on kaikki kuvattu 40mm anamorfisilla (laajakulma) linsseillä. 40mm anamorfinen linssi antaa 2,35:1 kuvasuhteessa erittäin tunnistettavan lievän kalansilmä pyöristyksen. Suorat linjat kaartuvat etenkinkuvan pitkällä reunalla.

The Royal Tenenbaumsissa toistuva tyyli oli kuvata esineitä pöydällä suoraan ylhäältäpäin. Tämän säännön lisäksi Anderson kielsi itseltään steadicamin käytön, mikä teki Tenenbaumsin kameratyöstä hieman kahlittua. Life Aquaticissa on vapaampi ote ja yllättäen mukana on todella paljon käsivaraa, mikä on puuttunut lähes kokonaan hänen aiemmista elokuvista. Käsivara tekee Life Aquaticista paljon rennomman, ja se sopiikin elokuvan tunnelmaan hyvin.

Kameran hallinnan ohella ihailen suunnattomasti Andersonin poikkeuksellista lahjaa sommitella ihmisiä samaan kuvaan. Kuvarajaukset ovat todella tarkkoja ja tasapainoisia. En tiedä olenko hakoteillä, mutta syystä tai toisesta Andersonin sommitelmat ja kuvallinen tyyli muistuttaa etäisesti Peter Greenawayn elokuvaa The Cook, The Thief, His Wife & HerLover (1989), joka on niinikään kuvattu anamorfisilla laajakulmalinsseillä. Greenawayn elokuvassa on lisäksi vulgaari, koomiseksikin hahmoksi yltävä perheen pää kuten myös kaikissa Andersonin elokuvissa.

Kuvallista antia tukee uskomaton ääniraita. Mieleenpainuvinta musiikkia Life Aquaticissa soittaa Cidade de Deus (2003) elokuvasta tuttu Seu Jorge. Hän tulkitsee David Bowien klassikoita portugaliksi. Mark Mothersbaugh'n elokuvaan sävelletyn musiikin lisäksi mukana on erinomaisia raitoja artisteilta Sigur Rós, The Zombies ja Iggy & the Stooges.

"You're supposed to be my son, right?"

Vaikka voisin kirjoittaa muutaman esseen pelkästään Wes Andersonin elokuvien tyylillisistä piirteistä, mielestäni hänen elokuvissa on erittäintunnistettavia ja vaikuttavia teemoja.

Wes Anderson on eronneen perheen keskimmäinen lapsi. Vaikka hän on kertonut hänen isänsä asuneen toisella puolella katua, tavalla taitoisella kaikissa hänen elokuvissaan keskeisenä teemana on uuden isähahmon ja yhteisön/perheen etsiminen. Rushmoressa Max Fischer (Jason Schwartzman) häpeää omaa isäänsäja etsii itselleen menestyksekkään ja tylyn asenteellisen isähahmon, jota esittää Bill Murray. Bottle Rocketissa Dignan (Owen Wilson) fanittaa rikosjengin vahvaa johtajaa (James Caan). Härskisti käyttäytyvää ja perheensä menettänyttä Royal Tenenbaumia esittää Gene Hackman ("I don't think you're an asshole, Royal. I just think you're kind of a son of a bitch."). Life Aquaticissa Ned Plimpton (Owen Wilson) etsii käsiinsä mahdollisen isänsä, Belafonte laivan holtittoman kapteenin, Steve Zissoun. Jokainen näistä isähahmoista kiroilee, valehtelee, viljelee slangia, dokaa, polttaa tupakkaa ja sanoo suoraan mitä ajattelee.

Erilaisia yhteisöjä ja yhteisiä pukuja löytyy myös jokaisesta Wes Anderson elokuvasta. Bottle Rocketissa rikosjengiin hyväksytty saa omat haalarit, joita kaikki pitävät yllään. Rushmoressa Max Fischer ("I guess you've just gotta find something you love to do and then... do it for the rest of your life. For me, it's going to Rushmore.") pitää yllään itse kehittämäänsä koulupukua asenteella, joka kaipaa yhteisöllistä pukeutumista. Chas Tenenbaum (BenStiller) ja hänen poikansa Ari ja Uzi pukeutuvat kukin punaiseen Adidas-veryttelypukuun. Team Zissoun jäsenyyteen kuuluu jo aiemmin mainittu yhteinen asukokonaisuus.

Yhtälailla toistuva teema on romanttinen suhde joka tulee ystävyyden väliin. Bottle Rocketissa rakkaus ei tunne kielien rajoja, mutta onnistuu hetkellisesti romuttamaan Dignanin (Owen Wilson) ja Anthonyn (Luke Wilson) ystävyyden. Samoin käy Eli Cashille (Owen Wilson) ja Richie Tenenbaumille (Luke Wislon), Max Fischerille ja Herman Blumelle (Bill Murray) sekä Ned Plimptonille ja Steve Zissoulle.

Kaikki nämä teemat kiteytyvät Life Aquaticissa elämänsä vedossa olevan Bill Murrayn show'ssa. Steve Zissou on avioliittovaikeuksissa, juopottelee, käyttäytyy patriarkan ottein, ja pitää pystyssä sijaisperhettä (Team Zissou). Steven isyyteen liittyvä viha-rakkaussuhde lienee elokuvan olennaisin teema. Vasta toisen menetyksen jälkeen hän pääsee Estebanin kuoleman yli ja elokuvan lopussa ottaa isähahmon vastuullisemmin haltuun (vrt. Chas ja Richie Tenenbaumien emotionaaliseen kehitykseen elokuvassa The Royal Tenenbaums).

Isätöntä lasta odottava Jane Winslett-Richardson (Cate Blanchett) ja Eleanor Zissou (Anjelica Huston) ovat esimerkkejä Andersonin elokuvien itsenäisistä naisista. The Royal Tenenbaumsissa yksinään viihtyvää ja salailevaa Margot Tenenbaumia näytelleen Gwyneth Paltrow'npiti alunperin näytellä myös Blanchettin rooli.Taustalle jäävä Anne-Marie Sakowitz (Robyn Cohen) on hänkin pettävästä ulkonäöstään huolimatta omapäinen ja älykäs nainen.

"Are you finding what you were looking for... out here with me? I hope so."

Toisen katsomiskerran jälkeen pystyisin sanomaan hieman enemmänkin. Kuten kaikkien perfektionistien, Andersonin tekemät elokuvat kasvavat jokaisella katsomiskerralla paremmaksi ja paremmaksi. Vain yhden kopion voimin levitykseen tullut Life Aquatic with Zissou on ylivoimaisesti tämän vuoden paras ensi-ilta.